Part 6

Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt -- eikä koskaan ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli -- pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi. Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin. Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille -- hän vain anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin.

Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa. Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana, noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi.

Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty!

Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut, niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon, asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto.

Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä.

Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin tärkeitäkin tietoja.

Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle. Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin tunnusmerkki -- haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt.

Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen -- koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te, mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään -- sen pitää vielä lisäksi tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden.

Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut vielä leijonan päästä haihtunut.

Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko.

Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi, Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko, kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene, Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään -- mutta se peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta.

Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?"

"En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta."

"Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan Numaa pidätellyksi näin."

Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin kyynärvartensa nojaan.

"Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille.

Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen.

"Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan.

"Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu kipeältä."

"Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani -- älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona hyökkää."

Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti, seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen, sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään.

Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä.

"En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin niin lähellä kuolemaa -- sellaista kauheaa kuolemaa -- se lamautti minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä? Se oli ihmeellistä -- ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?"

"Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua."

Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis -- se oli kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan, pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä englantilaisille.

Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen -- nuoruutensa timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta.

"Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä.

Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa, vaan puristi häntä entistä tiukemmin.

"Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?"

"Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö.

"Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan teidät Numan kynsiin."

"Tekisittekö todella sen?" kysyi neito.

"Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni."

"Aioitteko siis surmata minut?"

"Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?"

"Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö.

"Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!"

Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään; mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä.

"Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

"Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten leirissä", vastasi Tarzan.

Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo. Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä, sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan ylväs kuningas olisi voinut kadehtia.

Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän ei voisi sitä tehdä -- mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä tämä vaipui polulle.

KUUDES LUKU

Kosto

Tuntia myöhemmin sattui metsästämässä oleva Sheeta-pantteri katsahtamaan siniselle taivaalle, missä Ska, korppikotka, hitaasti liiteli ja laateli pensaikon yllä noin mailin matkan päässä alatuuleen päin. Melko pitkän ajan sen keltaiset silmät seurasivat tarkkaan tuota julmaa lintua. Se näki Skan nousevan ja laskevan, ja näistä liikkeistä Sheetan viidakkotieto luki jotakin, josta te ja minä epäilemättä emme olisi päässeet perille.

Metsästävä kissaeläin arvasi, että maassa Skan alapuolella oli elävää lihaa -- joko peto saalistaan syömässä tai kuoleva eläin, jonka kimppuun Ska ei vielä uskaltanut käydä. Kummassakin tapauksessa voisi Sheeta saada lihaa ja niin tuo varova kissa teki pitkän kaarroksen astellen rasahduksetta pehmoisine käpälineen, kunnes liitelevä petolintu ja sen väijymä saalis olivat joutuneet tuulen yläpuolelle. Sitten se jokaista tuulenhengähdystä haistellen hiipi varovasti eteenpäin eikä ollut pitkällekään päässyt, kun sen tarkat sieraimet jo vainusivat ihmisen -- tarmanganin -- hajun.

Sheeta pysähtyi. Se ei ollut ihmisten saalistaja. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, mutta aina aikaisemmin se oli välttänyt vihattua ihmistä. Viime aikoina se oli jonkun verran tottunut niihin, kun sen riistamaiden läpi oli kulkenut paljon sotilaita, ja kun nämä olivat karkoittaneet suurimman osan Sheetan otuksia, olivat sen päivät olleet laihoja ja nälkä oli kova. Liitelevästä Skasta päättäen oli tarmangani avuton ja kuolemaisillaan, muuten se siitä ei välittäisi, ja Sheeta saisi siis helppoa saalista. Näitä ajatellen peto taas lähti liikkeelle. Äkkiä se työntyi läpi tiheän pensaikon, ja sen keltaisenvihreät silmät tuijottivat polulla kasvot alaspäin makaavaa miltei alastonta tarmangania.

Syötyään kylläkseen Numa nousi Bertha Kircherin hevosen ruholta, tarttui sitä niskasta ja laahasi pensaikkoon, sekä lähti sitten itään majapaikalleen, jonne oli jättänyt naaraansa. Ollen kovin täysi se tunsi halua nukkua eikä ollut mitenkään sotaisella päällä. Se asteli hitaasti ja majesteetillisesti eikä koettanutkaan käydä hiljaa ja salassa. Hallitsija oli ulkona jaloittelemassa.

Silloin tällöin luoden kuninkaallisen katseen oikealle tai vasemmalle se asteli kapeata riistapolkua, kunnes tien mutkassa sen sai äkkiä pysähtymään näkemänsä Sheeta-pantteri, joka salavihkaisesti hiipi kasvot alaspäin makaavan miltei alastoman tarmanganin kimppuun. Numa silmäili tarkasti tuota liikkumatonta tien tomussa makaavaa ruumista. Se oli _hänen_ tarmanganinsa. Matala varoituksen murina tuli sen kurkusta, jolloin Sheeta, toinen käpälä jo Tarzanin selällä, kääntyi äkisti katsomaan häiritsijää. Mitä tapahtui noissa villeissä aivoissa? Kuka tietää? Pantteri näytti väittävän löytöä omakseen, sillä se murisi kauheasti, ikäänkuin varoittaen Numaa jättämään hänet rauhaan. Entä Numa? Oliko se tietoinen omistusoikeuden laista? Tarmangani oli hänen tai hän tarmanganin. Eikö tuo Iso Valkoinen Apina ollut pannut häntä valtansa alle ja lannistanut häntä ja antanut hänelle ruokaakin? Numa muisti pelon, jota oli tuntenut tuota ihmisolentoa ja sen julmaa keihästä kohtaan; mutta villeissä aivoissa pelko synnyttää pikemmin kunnioitusta kuin vihaa, ja niinpä Numakin huomasi kunnioittavansa olentoa, joka oli lannistanut hänet. Hän huomasi halveksimansa Sheetan uskaltavan häiritä leijonan herraa. Kateus ja ahneus jo olisivat saaneet Numan ajamaan Sheetan tiehensä, vaikkapa hän kylläisenä ei olisikaan välittänyt lihasta, jonka täten ryösti heikommaltaan, mutta tämän ohessa hän mahtavan päänsä pienissä aivoissa tunsi tarvetta puolustaa tarmangania, ja tämä se ehkä sai Numan nopeasti ja muristen käymään päin sylkevää Sheetaa.

Hetkeksi tämä piti paikkansa seisten siinä selkä kaaressa ja kuono sähisten kuin iso tiikerintäplikäs kissa.

Numa ei ollut taistelupäällä, mutta sen nähdessä Sheetan, joka uskalsi tehdä kiistanalaisiksi hänen oikeutensa, sen aivot leimahtivat tuleen. Sen pyöristyneet silmät syöksivät vihaa ja sen aaltoileva häntä jäykistyi, kun se hirveästi karjahtaen hyökkäsi heikompansa kimppuun.

Kaikki kävi niin äkkiä ja niin lyhyeltä matkalta, ettei Sheetalla ollut aikaa kääntyä ja paeta, ja niin se puolustautui kynsien ja tavoitellen vastustajaansa raateluhampaillaan. Mutta onni oli sille vastainen. Sen vastustajalla oli suuremmat hampaat, voimakkaammat leuat, pitemmät kynnet ja vielä lisäksi suurempi ruumiin painokin. Jo ensi yhteenotossa Sheeta kaatua mätkähti ja vaikka se ehdoin tahdoin paneutui selälleen ja jännitti voimakkaat takajalkansa aikoen repiä Numalta sisukset, ehätti leijona aikaisemmin ja iski kauheat leukansa sen kurkkuun.

Taistelu oli pian ohi. Numa nousi itseään pudistellen ja seisoi sitten hetken vihollisensa revityn ja raadellun ruumiin ääressä. Hänen oma silo taljansa oli rikki, ja punainen veri pisaroi pitkin hänen kylkeänsä. Vaikka kipu ei ollut suuri, vihastutti se häntä. Se tuijotti kuollutta pantteria, ja tarttui sitten äkillisessä raivon puuskassa siihen ja repeli sitä. Hetken päästä se lakkasi siitä, laski päänsä, päästi yhden ainoan hirvittävän karjahduksen ja kääntyi sitten kohti apinamiestä.

Lähestyttyään se haisteli sitä päästä jalkoihin. Sitten se pani valtavan käpälänsä ruumiille ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Taas se haisteli ruumista ja nuolaisi vihdoin karkealla kielellään Tarzanin kasvoja, jolloin tämä avasi silmänsä.

Hänen yllään oli mahtava leijona, jonka kuuma hengitys tuntui hänen kasvoillaan ja jonka karkea kieli nuoli hänen poskiaan. Apinamies oli monta kertaa ollut lähellä kuoleman kitaa, mutta ei milloinkaan näin lähellä, ja hän oli varma, että vain muutaman sekunnin kuluttua häntä ei enää olisi. Kun hänen aivonsa olivat vielä lamaantuneet iskusta, joka oli kaatanut hänet, ei hän heti tuntenut leijonaa samaksi, jonka äsken oli tavannut.

Äkkiä kuitenkin asia valkeni hänelle ja sen mukana hämmästyttävä tosiasia, että Numa ei näyttänyt aikovan syödä häntä -- ei ainakaan heti. Hänen asemansa oli kohtalokas. Leijona seisoi hänen yllään hajakäpälin. Apinamies ei siis voinut nousta sysäämättä leijonaa syrjään, ja avoin kysymys oli, suvaitsiko se mitään sellaista. Ehkä se myös luuli häntä jo kuolleeksi, jolloin jokainen liike todennäköisesti herättäisi tuon ihmissyöjän tappamisvaiston.

Mutta Tarzania alkoi tilanne kyllästyttää. Hänellä ei ollut mitään halua maata näin iät kaiket, etenkin kun tiesi, että vakoilijatyttö, joka oli tahtonut halkaista hänen kallonsa, oli paraikaa kiireisellä pakomatkalla.

Numa katseli häntä nyt suoraan silmiin ja se epäilemättä tiesi hänen olevan elossa. Äkkiä se oikaisi päänsä ja ulisi. Tarzan tunsi tuon nuotin ja tiesi, ettei se merkinnyt raivoa eikä nälkää. Rohkaistuneena hän pani kaikki yhden kortin varaan.

"Liikahdappas, Numa!" komensi hän ja asettaen kämmenensä keltaiselle olalle työnsi sen syrjään. Sitten hän nousi ja käsi metsästyspuukollaan odotti, mitä seuraisi. Vasta tällöin hänen silmänsä sattuivat Sheetan raadellulle ruumiille. Kuolleesta hänen silmänsä siirtyivät elävään ja nähdessään ottelun merkit tämän taljalla hän äkkäsi, mitä oli tapahtunut -- Numa oli pelastanut hänet pantterilta!

Se tuntui uskomattomalta, mutta merkit viittasivat selvästi siihen. Hän kääntyi leijonaan, kävi pelotta tutkimaan sen haavoja, jotka huomasikin pintanaarmuiksi, ja hänen näin ollessaan polvillansa Numan vieressä hieroi tämä kutiavaa korvaansa hänen paljasta ja ruskeata olkapäätänsä vasten. Sitten apinamies siveli suurta päätä, otti maasta keihäänsä ja katseli, mitä tietä tyttö oli lähtenyt. Hän huomasi jälkien johtavan itään ja hänen lähtiessään niitä seuraamaan saattoi jokin aavistus hänet koettelemaan rinnallaan riippunutta medaljonkia. Se oli mennyt!

Ei harmin jälkeäkään näkynyt apinamiehen kasvoilla, leuat vain vähän tiukentuivat. Varovasti hän koetteli takaraivoaan, johon tytön iskusta oli kohonnut kuhmu, ja hetkeä myöhemmin hymy karehti hänen huulillaan. Ei hän muuta voinut kuin myöntää tytön petkuttaneen häntä sievoisesti ja että hermoja tarvittiin, kun siten lähti vain pistooli aseenaan kautta poluttoman viidakon kulkemaan kohti kukkuloita, joille Wilhelmstal oli rakennettu.

Tarzan ihaili rohkeutta, mutta rohkeus se teki tytön tavallista vaarallisemmaksi, joten täytyi saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi. Hän toivoi saavuttavansa hänet ennen Wilhelmstalia, ja niin hän taas turvautui puissa matkaamiseen, jota hän saattoi jatkaa tuntikausia väsymystä tuntematta.

Tyttö ei todennäköisesti ehtisi kaupunkiin vähemmässä kuin kahdessa päivässä, sillä matkaa oli hyvinkin kolmekymmentä mailia ja osa siitä mäkistä. Näitä juuri ajatellessaan kuuli hän junan vihellyksen idästä ja tiesi siitä rautatieliikenteen jälleen olevan kunnossa. Jos juna meni etelään, pysähdyttäisi tyttö sen, mikäli oli osunut oikealle tielle. Hänen tarkat korvansa kuulivat kitinän, kun jarrut lyötiin pyörien päälle, ja muutamia minuutteja sen jälkeen vihellysmerkinanto komensi ne taas pois. Juna oli siis pysähtynyt ja sitten taas lähtenyt liikkeelle ja Tarzan saattoi kumusta päättää sen pyyhältävän etelää kohti.

Apinamies seurasi jälkiä rautatielle, jossa ne äkkiä loppuivat kiskojen länsipuolelle, osottaen tytön nousseen junaan, aivan kuin hän oli ajatellut. Muuta mahdollisuutta ei siis ollut kuin lähteä jälessä Wilhelmstaliin, jossa hän toivoi löytävänsä sekä kapteeni Fritz Schneiderin että tytön ja saavansa takaisin timanttikoristeisen medaljonkinsa.

Oli pimeä Tarzanin saapuessa Wilhelmstalin pieneen mäkikaupunkiin. Hän aikaili kaupungin laidalla tuumiskellen, miten miltei alaston valkoihoinen mies voisi tutkia kaupunkia epäluuloa herättämättä. Siellä oli paljon sotilaita, ja kaupunkia vartioitiin, sillä hän näki yksinäisen vahtisotilaan astuskelevan paikallaan tuskin sadan metrin päässä itsestään. Vaikeata ei olisi välttää sitä, mutta lähteä kaupunkia tutkimaan oli miltei mahdotonta, kun oli puettu -- tai oikeammin pukematta -- kuten hän.

Ryömien, kätkeytyen milloin suinkin mahdollista, maaten puristautuneena maata vasten ja pysytellen liikkumatta vahdin katsellessa häneen päin, onnistui apinamiehen vihdoin päästä juuri vartijaketjun sisäpuolella olevan rakennuksen suojaan. Täältä hän salaa hiipi rakennukselta toiselle, kunnes erään talon takana hänet keksi iso koira. Eläin kävi häntä kohden hitaasti ja muristen. Tarzan seisoi liikkumatta puun vieressä. Hän näki valoja talosta ja univormupukuisia miehiä käyskentelevän siellä edestakaisin. Hän toivoi, ettei koira haukkuisi, eikä se sitä tehnytkään, mutta murisi sitä hurjemmin, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa juuri samassa hetkessä, kun talon ovi aukeni ja eräs mies astui ulos.

Koira oli iso, ainakin yhtä iso kuin Dango-hyena, ja se hyökkäsi kiivaasti kuin Numa-leijona. Sen tullessa Tarzan kumartui. Koira tavoitteli hänen kurkkuansa, mutta nyt se ei ollutkaan tekemisissä ihmisen kanssa, vaan sai huomata tarmanganin olevan itseänsä nopeampi. Sen hampaat eivät päässeet kiinni pehmeään lihaan, vaan päinvastoin Tarzanin vahvat terässormet tarttuivat sen kurkkuun. Se vingahti yhden ainoan kerran ja kynsi apinamiehen paljasta rintaa. Mutta sen ponnistuksista ei ollut hyötyä. Väkevät sormet tiukensivat otettansa ja naksauttivat poikki eläimen selkärangan. Samassa kutsui ääni talon ovelta: "Simba!"

Mutta vastausta ei kuulunut. Toistaen kutsuaan mies astui alas rappusia ja tuli puuta kohti. Oviaukosta tulevassa valossa Tarzan saattoi nähdä hänen olevan pitkän leveäharteisen saksalaiseen univormuun puetun miehen. Apinamies vetäytyi puun suojaan. Mies tuli lähemmäksi yhä kutsuen koiraansa -- hän ei pimeässä voinut nähdä puun varjoon kyyristynyttä häntä väijyvää villiä. Hänen tultuaan kymmenen jalan päähän Tarzan hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin Sabor-leijona. Hänen ruumiinsa voima ja paino paiskasi saksalaisen maahan, väkevät sormet ehkäisivät huudon ja vaikka upseeri koetti vastustaa, makasi hän hetkeä myöhemmin kuolleena koiransa vieressä.

Tarzanin katsellessa uhriaan ja harmitellessa, ettei uskaltanut päästää ilmoille rakasta voitonhuutoaan, johdatti univormu äkkiä hänen mieleensä keinon, jota käyttäen voisi oleilla Wilhelmstalissa tarvitsematta juuri pelätä ilmituloa. Kymmenen minuuttia myöhemmin pitkä leveäharteinen upseeri astui kyseessä olevan talon pihasta jättäen jälkeensä koiran ja alastoman miehen ruumiit.

Hän kulki rohkeasti pitkin pientä katua, eivätkä ohikulkijat voineet arvata, että tuon keisarillisen saksalaisen univormun alla sykki kesytön sydän. Tarzanin ensi tehtävänä oli saada selville, missä hotelli oli, sillä sieltä hän tiesi löytävänsä tytön ja epäilemättä myös hauptmann Fritz Schneiderin, joka oli joko tytön liittolainen tai sulhanen tai molempia -- ja sielläpä olisi tietenkin myös tuo kallis medaljonki. Lopulta hän löysikin hotellin, matalan kaksikerroksisen verannalla varustetun talon. Valoa oli kummassakin kerroksessa, ja ihmisiä, enimmäkseen upseereja, näkyi liikuskelevan sisällä. Apinamies ajatteli ensin astua sisään ja kysyä etsimäänsä, mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti ensin tutkistella tilannetta. Kulkien talon ympäri hän tarkasti kaikki ensi kerroksen valaistut huoneet, mutta kun ei nähnyt kumpaakaan etsittäväänsä, heilautti hän itsensä kevyesti verannan katolle ja tarkasti toisen kerroksen ikkunoita.