Part 5

Matkalla leirin läpi hänen muistiinsa juolahti, epäilemättä edellisen käyntinsä mieleen tuomana, upseeri, jonka ohi oli kulkenut everstin luota lähdettyään, ja nyt hän myös tunsi nuotiotulen silloin valaisemat kasvot. Kuitenkin hän epäillen pudisti päätään. Ei, niin ei voinut asia olla; mutta kuitenkin nuoren upseerin piirteet olivat samat kuin neiti Kircherin, saksalaisen vakoilijan, jonka oli nähnyt saksalaisten päämajassa tuona iltana, jolloin oli siepannut majuri Schneiderin kenraalin ja esikunnan nenän edestä.

Vahtien viime linjan ohi päästyään Tarzan nopeasti kävi paikalle, minne oli jättänyt Numan. Hänen lähestyessään peto makasi, mutta nousi apinamiehen tullessa. Matala vaikerrus pääsi sen kuonokopan peittämästä suusta. Tarzan hymyili, sillä hän huomasi uudessa äänessä miltei rukouksen sävyn -- se kuulosti enemmän ruokaa anovan nälkäisen koiran kuin ylpeän eläinten kuninkaan ääneltä.

"Kohta saat tappaa -- ja syödä", mutisi hän isojen apinain kielellä.

Hän irroitti nuoran puun ympäriltä ja Numa vierellään lähti hiipimään rintamien väliin. Sieltä ei kuulunut paljoakaan kivääriammuntaa ja vain joku kranaatti silloin tällöin todisti tykistön olevan toinen toistaan vastassa olevien linjojen takana. Kun molemmin puolin ammutut kranaatit putoilivat juoksuhautojen taa, ei niistä ollut vaaraa Tarzanille, mutta niiden ja kiväärien rätinä vaikutti ilmeisesti Numaan, joka vapisten painautui Tarzania vasten, ikäänkuin turvaa etsien.

Varovasti nuo kaksi petoa lähestyivät saksalaisten vakoilupaikkaa. Toisessa kädessään Tarzanilla oli englantilaisten antama pommi, toisessa leijonan talutusnuora. Vihdoin Tarzan näki aseman muutamien metrien päässä. Hänen tarkat silmänsä keksivät vahtisotilaan pään ja olat. Apinamies piteli lujasti pommia oikeassa kädessään. Silmillään hän mittasi välimatkan, kyykistyi, nousi ja heitti pommin, heti sen jälkeen paneutuen pitkälleen maahan.

Viisi sekuntia myöhemmin kuului hirveä räjähdys vakoilupaikalta. Numa hätkähti ja koetti päästä irti, mutta Tarzan piteli sitä lujasti ja hypähtäen seisaalleen lähti juoksemaan eteenpäin, vetäen Numaa perässään. Paikalle tultuaan hän näki vain vähän todistuksia siitä, että se ollenkaan oli ollut miehitetty, sillä vain joitakuita lihansiruja oli jäänyt. Miltei ainoa vahingoittumaton esine oli konekivääri, jota hiekkasäkit olivat suojelleet.

Ei ollut hetkeäkään kadotettavissa. Apua ehkä jo tuli tunnelin kautta, sillä saksalaisten juoksuhautavartijoiden piti tietää, että vakoilupaikka oli tullut hävitetyksi. Numa epäili seurata Tarzania kaivantoon, mutta apinamies ei nyt sietänyt mitään viivytyksiä, vaan veti hänet yrmeästi sinne. Heidän edessään oli tunneli, joka johti rintamien väliseltä alalta saksalaisten juoksuhautoihin. Tarzan työnsi Numaa eteenpäin, kunnes sen pää oli miltei kokonaan aukossa, kääntyi sitten ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, otti konekiväärin alustalta ja sijoitti sen aukon suulle. Tämän jälkeen hän astui taas Numan luo ja leikkasi veitsellään poikki sen etukäpäliä verhoavien säkkien sidenuorat. Ennenkuin leijona tiesikään, että sen hirveät aseet olivat taas käyttökelpoisia, oli Tarzan leikannut poikki talutusnuoran ja poistanut pääpussin sekä töyttien sitä takaa työntänyt sen osaksi tunnelin suusta sisään.

Silloin Numa ryhtyi vastustukseen, mutta sai heti takakoipiinsa terävän piston Tarzanin puukosta. Hoputtaen sitä yhä eteenpäin apinamiehen vihdoin onnistui saada se niin pitkälle tunneliin, ettei sillä ollut muuta valittavaa kuin mennä eteenpäin tai peräytyä kohti pistävää puukonterää. Nyt Tarzan leikkasi pois säkit suurista takakäpälistäkin ja asettaen olkansa ja veitsensä kärjen Numan takapuolta vasten sekä kaivaen varpaansa pommin murentamaan maahan alkoi työntää kaikin voimin.

Tuuma tuumalta Numa eteni. Nyt se murisi, mutta alkoi sitten karjahdella. Yhtäkkiä se loikkasi eteenpäin, jolloin Tarzan tiesi sen vainunneen lihan tuoksun edessään. Vetäen konekivääriä perässään hän seurasi nopeasti leijonaa, jonka karjumisen ja pelästyneitten ihmisten huudot hän saattoi selvästi kuulla.

Julma hymy vääristi apinamiehen huulia. "He surmasivat wazirini", jupisi hän.

Tarzanin tultua juoksuhautaan ei ketään näkynyt ensimmäisessä mutkauksessa, ei seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa. Vasta neljännestä hän tapasi nurkkaan puristautuneina kymmenkunnan miestä ja Numan, joka hyökäten miesten kimppuun ja repien niitä kynsillään ja raateluhampaillaan riehui kuin julmuuden ja nälän ruumiillistuma.

Miesten yhteensulloutuminen ratkesi viimein, kun he kamppaillen hurjasti toistensa kanssa, yrittäessään välttää tuota lapsuudestaan asti pelkäämäänsä petoa, koettivat paeta edelleen. Toiset kiipesivät yli taka-, toiset yli etuvarustuksen, valiten mieluummin rintaman välisen alueen vaarat kuin leijonan kynnet.

Englantilaisten hitaasti lähestyessä saksalaisten juoksuhautoja he tapasivat kauhistuneita neekereitä, jotka juosten suoraan heidän käsiinsä olivat sangen halukkaita antautumaan. Että yleinen sekasorto oli päässyt vallalle saksalaisten juoksuhaudoissa tiesivät rhodesialaiset hyvin ei ainoastaan yliloikkarien kauhistuneesta ulkomuodosta, vaan myös huudoista ja kirouksista, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Eräs äänistä kummastutti heitä enin, sillä se ei mitään muuta niin muistuttanut kuin vihaisen leijonan raivoisaa murinaa.

Heidän vihdoin päästyään juoksuhautaan kuulivat englantilaisten etummaisimmat joukot konekiväärin äkkiä alkavan rätistä ja näkivät valtavan leijonan, leukapielissä kirkuva mies, loikkaavan varustuksen taakse ja katoavan pimeyteen. Vasemmalla puolellaan he taas näkivät poikkikäytävässä Apinain Tarzanin, joka konekivääristään lasketti kuulasateen pitkin saksalaisten juoksuhautaa.

Kaikista ensin saapuvat rhodesialaiset näkivät vielä jotakin muutakin -- vankkakasvuisen saksalaisen upseerin, joka sukeltautui kuopasta apinamiehen takaa. He näkivät hänen sieppaavan hylätyn pistinkiväärin ja hiipivän vaarasta näköjään mitään tietämättömän Tarzanin kimppuun. He lähtivät juoksemaan ja huutelivat varoituksia, mutta tässä hornan hälinässä ja konekiväärin papatuksessa heidän äänensä ei kantanut perille asti. Saksalainen hyppäsi suojavallille, hänen kätensä kohottivat kivääriä työntääkseen pistimen Tarzanin paljaaseen niskaan, mutta siiloin tämä liikahti kuin Ara, salama.

Ei se ollut ihminen, joka hyökkäsi upseerin kimppuun lyöden syrjään terävän pistimen kuin oljenkorren lapsen kädestä -- se oli villipeto ja pedon karjahduskin pääsi hänen huuliltaan, hänen kääntyessään ja nähdessään ahdistajansa univormussa osasto- ja rykmenttimerkit, jotka olivat samat kuin hänen kotinsa polttajien.

Villipedon olivat hampaat, jotka pureutuivat upseerin olkaan, ja kynnet, jotka tavoittivat hänen kurkkuansa. Ja sitten näkivät toisen Rhodesian rykmentin pojat jotakin, mikä ei hevin hälvene heidän muististaan. Apinamies nosti upseerin maasta ja pudisteli sitä kuin Sabor-leijona saalistaan. Saksalaisen silmät pullistuivat kauhusta hänen turhaan yrittäessään takoa nyrkkejään tuota voimakasta rintaa ja päätä vastaan. Tarzan kohotti hänet väkevin käsin ylös ilmaan ja paiskasi sitten mäsäksi maahan.

Rhodesialaiset ryntäsivät esille, hurraus huulillaan -- hurraus, joka ei kajahtanutkaan ilmoille, vaan jähmettyi heille kurkkuun, sillä samassa Tarzan laski jalkansa tapposaaliille, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi urosapinan inhan ja kammottavan voitonkarjaisun.

Aliluutnantti von Goss oli kuollut.

Taakseen katsomatta Tarzan hyppäsi juoksuhaudasta ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

VIIDES LUKU

Kultainen medaljonki

Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin. Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta.

Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen surmansa.

"Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet."

Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta.

Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä -- hän oli vakoilija.

Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan. Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia. Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan jonkun viidakon hengen.

"Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli hänen kohtalokseen."

"Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi veli otettiin -- se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään -- että se tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi."

Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus, Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta.

Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti, kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi.

Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita. Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan. Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien telttojen taa.

Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana. Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä -- vain yhden ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä. Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin.

Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan.

"Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa -- minä tapan."

Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen.

"Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet, jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet.

"Mitä tahdot?"

"Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen telttansa?"

"Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen Wilhelmstaliin."

"En tapa sinua -- tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda äläkä äännähdä."

Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin.

* * * * *

Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä -- viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli.

Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan.

Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa, että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse.

Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä -- hänen olisi aikoja sitten pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista ahdistusta.

Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan suunnasta -- hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään -- eteenpäin hänen oli mentävä.

Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin, mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat pedot.

Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita, joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi palaa aamuun asti.

Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle juomista.

Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä vasten.

Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli. Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville, mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla.

Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa -- ei niistä olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä.

Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä.

Tuo kauhea ääni toistui yhä uudestaan ja kerta kerralta se kuului lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi kiireestä kantapäähän.

Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä kuulla.

Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin. Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa. Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin, heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen.

Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä, kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi.

Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja, tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa Wilhelmstalissa.

Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen vasen jalkansa jäi sen alle.

Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena.

Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon kasvoille -- hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona päästi uhkaavan murinan.