Part 4

"Yksin", vastasi Tarzan ja oikaisten itsensä täyteen mittaansa sanoi: "Kun te sivistyneet miehet tulette viidakkoon, olette kuin kuolleet elävien joukossa. Manu-apina on tietäjä teihin verrattuna. Ihmettelen, että ollenkaan säilytte hengissä -- vain teidän lukumääränne, aseenne ja järkeilykykynne pelastavat teidät. Jos minulla olisi muutamia satoja teidän järjellänne varustettuja isoja apinoita, voisin ajaa saksalaiset valtamereen niin nopeasti kuin heidän jäännösjoukkonsa ikinä ehtisivät. Onneksi teille eivät mykät pedot kykene yhteistyöhön. Jos ne siihen kykenisivät, olisi Afrikka ainiaaksi vapaa ihmisistä. Mutta voinko auttaa teitä? Tahtoisitteko tietää, missä sijaitsee useita konekivääriasemia?"

Eversti vakuutti heidän haluavan, ja hetkistä myöhemmin Tarzan oli piirtänyt kartalle niiden kolmen sijoituksen, jotka olivat tehneet vauriota englantilaisille. "Tuossa on heikko kohta", sanoi hän asettaen sormensa kartalle. "Sitä pitävät hallussaan mustat, mutta eturintaman konekiväärit ovat valkoisten hoidossa. Jos -- odottakaahan! Minulla on suunnitelma. Voitte miehittää tuon juoksuhaudan omilla sotilaillanne ja laskettaa sen oikealla oleviin hautoihin heidän omilla koneillaan."

Eversti Capell hymyili ja pudisti päätään. "Se kuulostaa kovin helpolta", sanoi hän.

"Se _on_ helppoa -- minulle", vastasi apinamies. "Minä voin tyhjentää tuon juoksuhaudan laukaustakaan ampumatta. Olen kasvanut viidakossa -- tunnen viidakon väen -- gomanganit yhtä hyvin kuin muutkin. Saatte kuulla minusta taas ylihuomenna illalla", ja hän kääntyi lähteäkseen.

"Odottakaahan", sanoi eversti. "Lähetän kanssanne upseerin laskemaan teidät rintaman läpi."

Tarzan hymyili ja lähti. Jättäessään päämajan luona olevan pienen ryhmän hän sivuutti upseerin raskaaseen päällystakkiin kääriytyneen pienen olennon. Kaulus oli pystyssä ja sotilaslakin lippa oli vedetty syvään silmille, mutta apinamiehen kulkiessa ohi valaisi nuotio hetkeksi tulijan kasvot, jotka Tarzan hämärästi muisti ennenkin nähneensä. Epäilemättä joku Lontoossa tapaamani upseeri, arveli hän, ja jatkoi matkaansa läpi englantilaisten leirin ja rintaman tarkkojen vahtien tietämättä hänestä niin mitään.

Sen yön hän kulki pitkin Kilimandzharon rinteitä, vaiston nojalla löytäen tien ja hän arvasi tapaavansa etsittävänsä jollakin metsäisellä rinteellä ylempänä kuin hän oli käynyt matkatessaan tässä vähän tuntemassaan osassa maata. Kolme tuntia ennen auringon nousua hänen tarkat sieraimensa ilmoittivat, että läheisestä ympäristöstä löytäisi haluamansa, ja niinpä hän kiipesi korkeaan puuhun asettuen muutamaksi tunniksi nukkumaan.

NELJÄS LUKU

Kun leijona aterioi

Kudu, aurinko, oli korkealla taivaalla, kun Tarzan heräsi. Apinamies oikoili jättiläisjäseniään, pyyhkäisi sormillaan paksua tukkaansa ja hypähti sitten kevyesti maahan. Siekailematta hän taas lähti hajuaistinsa avulla seuraamaan jälkiä, jotka johtivat syvään rotkoon. Nyt hän liikkui varovasti, sillä hänen nenänsä kertoi saaliin olevan sangen lähellä, ja äkkiä hän isolta puunoksaltaan näkikin Horta-karjun ja monta tämän heimolaista. Ottaen esiin jousensa ja valiten nuolen Tarzan jännitti aseensa ja tähtäsi tarkkaan kohti lauman suurinta otusta. Apinamiehellä oli hampaissaan toisia nuolia, ja tuskin hän oli yhden laskettanut menemään, kun jo asetti uuden jousenuomaan ja ampui taas. Metsäsiat hätääntyivät heti eivätkä tietäneet, mistä vaara uhkasi. Ensin ne seisoivat tyhmistyneinä, mutta alkoivat sitten hurjan laukan sinne tänne, kunnes kuusi heistä makasi kuolleina tai kuolevina, jolloin muut röhkien ja vingahdellen lähtivät villiä vauhtia paikalta ja katosivat nopeasti tiheikköön.

Tarzan astui puusta, lopetti ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet, ja ryhtyi sitten ruhoja nylkemään. Työskennellessään nopeasti ja sangen taitavasti hän ei hyräillyt eikä vihellellyt kuten tavallinen mies sivistysmaissa tekee. Lukuisissa tällaisissa pikku piirteissä hän erosi muista ihmisistä, mikä luultavasti johtui hänen aikaisemmasta viidakkokasvatuksestaan. Hänen kasvinkumppaninsa aarniometsän pedot leikkivät vain kypsyys-ikään asti, harvoin sen jälkeen. Hänen apinatoverinsa, etenkin urokset, kävivät vanhetessaan julmiksi ja äreiksi. Elämä ei ollut leikintekoa niukan vuodenajan vallitessa -- yksilön oli oteltava saadakseen osansa ruuasta, ja kerran syntynyt tapa jäi sitten eliniäksi. Ruuan hankkiminen tuli viidakon asujamen elämäntyöksi, ja se on seikka, jota ei käy harjoittaminen kevein mielin. Tarzan siis piti kaikkea työtä vakavana hommana, vaikka hän vielä säilyttikin sen, minkä muut pedot vanhetessaan menettävät -- leikillisyyden tajun, jonka hän päästi valloilleen ollessaan sillä päällä. Hänen huumorinsa oli nyreätä ja toisinaan kauheaa, mutta se tyydytti häntä. Jos sitäpaitsi laulaisi ja viheltelisi työssään, ei voisi siihen keskittyä. Tarzanilla oli kyky keskittää jokainen viidestä aististaan niille kullekin kuuluvaan erikoistehtävään. Hänen nylkiessään kuutta metsäsikaa hänen silmänsä ja sormensa työskentelivät kuin ei koko maailmassa olisi muuta kuin nämä kuusi ruhoa, mutta samalla hänen korvansa ja nenänsä toimivat muualla -- edellinen tarkkaili koko metsää ja jälkimäinen nuuhki jokaista tuulenhenkäystä. Hänen nenänsä se ensin keksikin Sabor-leijonattaren tulon, kun tuuli hetkeksi vaihtoi suuntaa.

Yhtä selvästi kuin silmillään nähden Tarzan tiesi leijonattaren vainunneen kuuden äsken tapetun metsäsian hajun ja heti lähteneen tuulen suuntaa myöten niitä kohti. Hän tiesi hajun voimakkuudesta ja tuulen nopeudesta, kuinka kaukana leijona vielä suunnilleen oli ja että se lähestyi takaa päin. Hän oli lopettamaisillaan viimeistä sikaa eikä pitänyt kiirettä. Viisi vuotaa oli lähellä -- hän oli varovaisuudesta pitänyt ne yhdessä kasassa käden ulottuvilla -- ja tuuhea puu heilutti alhaalla olevia oksiaan hänen yllään.

Hän ei edes kääntänyt päätään, tietäessään ettei peto vielä ollut näkyvissä, mutta hän heristi kuitenkin samalla pikkaisen korviaan heti havaitakseen, kun se olisi lähempänä. Saatuaan viimeisenkin nahan nyljetyksi hän nousi. Nyt hän kuuli Saborin olevan takanaan pensaikossa, mutta ei vieläkään kyllin lähellä. Kiirettä pitämättä hän otti maasta kuusi vuotaa ja yhden ruhon ja leijonan ilmestyessä kahden puunrungon välistä heilautti itsensä puuhun. Täällä hän ripusti taljat oksalle, istui itse mukavasti toiselle selkä runkoa vasten, leikkasi mukanaan tuodusta ruhosta takareiden ja ryhtyi nälkäänsä tyydyttämään. Sabor sivahti muristen pensaasta, loi varovan katseen apinamieheen ja laskeutui sitten lähintä ruhoa syömään.

Tarzan katseli sitä ja irvisti muistaessaan väittelyä, joka hänellä oli kerran ollut erään kuuluisan villipetojen metsästäjän kanssa. Tämä oli selittänyt eläinten kuninkaan syövän vain mitä se itse oli tappanut. Tarzanilla oli paremmat tiedot, sillä hän oli nähnyt Numan ja Saborin aterioivan raatoakin.

Täytettyään vatsansa apinamies kävi käsiksi vuotiin, jotka kaikki olivat isoja ja vahvoja. Ensin hän leikkasi niistä puolen tuuman levyisiä hihnoja. Saatuaan niitä tarpeeksi neuloi hän yhteen kaksi vuotaa, joiden reunoihin sitten pisteli läpiä aina kolmen, neljän tuuman päähän toisistaan. Pujoteltuaan nahkanauhat näiden reikien läpi hän sai ison vetonuoralla varustetun säkin. Samaan tapaan hän laittoi jälellä olevista vuodista neljä samanlaista säkin tapaista, ja tähteeksi jäi vielä useita nahkakaistoja.

Kaiken tämän tehtyään hän heitti Saboria isolla mehukkaalla hedelmällä, ripusti loput sianlihat puun oksalle ja lähti viisine säkkineen pitkin lehvistön keskitasannetta lounaista kohti. Hän meni suoraan rotkolle, jonne oli vanginnut Numa-leijonan. Hyvin salaa hän lähestyi kallion reunaa ja tirkisti sen yli. Numaa ei näkynyt. Tarzan haisteli ja kuunteli. Hän ei voinut kuulla mitään, mutta hän tiesi, että Numan täytyi olla luolassa. Hän toivoi sen nukkuvan -- -- paljon riippui siitä, ettei Numa häntä huomaisi.

Varovasti hän ryömi yli reunan ja varoen aiheuttamasta pienintäkään ääntä alkoi laskeutua rotkon pohjalle. Hän pysähtyi usein ja teritti tarkat silmänsä ja korvansa rotkon kaukaisessa päässä noin sadan jalan päässä olevaa luolaa kohti. Hänen lähestyessään kallion juurta vaara suuresti lisääntyi. Jos hän voisi päästä maahan asti ja ehtiä puolet matkasta kohti rotkon keskellä kasvavaa puuta, tuntisi hän olevansa verrattain turvassa, sillä vaikka Numa silloin ilmaantuisikin, pääsisi hän turvaan joko kalliolle tai puuhun. Jos kallioon pitäisi turvautua, olisi sitä kavuttava ylös noin kolmekymmentä jalkaa, mitä varten olisi tarpeen ainakin kahdenkymmenen jalan ennakkomatka, sillä kallion tyvessä ei ollut juuri hyviä paikkoja käsiä ja jalkoja varten -- hänen olikin ollut juostava sitä ensimmäiset kaksikymmentä jalkaa kuin orava tuona kertana, jolloin oli voittanut Numan. Hänellä ei ollut mitään halua koettaa sitä uudestaan, elleivät ehdot olisi ainakin yhtä suotuisat, sillä edellisellä kerralla oli vain muutama tuuma erottanut hänet Numan raatelevista kynsistä.

Vihdoin hän seisoi rotkon pohjalla. Hiljaa kuin ruumiiton henki hän läksi kohti puuta. Hän oli jo puolitiessä, eikä Numaa vieläkään näkynyt. Hän tuli revitylle rungolle, josta nälistynyt leijona oli syönyt kuoren, vieläpä lisäksi kynsinyt palasia itse puusta, eikä Numaa vain näkynyt. Vetäessään itsensä puun alaoksalle hän alkoi ihmetellä, oliko leijona ollenkaan luolassa. Olisikohan se särkenyt kivivallin, jonka Tarzan oli laittanut vapauteen johtavan käytävän suulle? Tai oliko Numa kuollut? Apinamies epäili viimeistä otaksumaa, sillä hänhän oli vain muutamia päiviä sitten jättänyt sille kauriin ja hyenan koko ruhot -- ei se olisi voinut menehtyä niin lyhyessä ajassa, kun lisäksi rotkon poikki juokseva puronen tarjosi sille yllin kyllin juomaa.

Tarzan aikoi jo lähteä puusta luolaa tutkimaan, kun hänen mieleensä juolahti säästää vaivojaan houkuttelemalla Numa esiin. Niinpä hän siis mielijohdettaan totellen päästi matalan murinan. Heti kuului luolasta ääntä ja sekuntia myöhemmin villisilmäinen laiha leijona syöksähti esiin valmiina käymään vaikkapa itse paholaisen kimppuun, jos se vain olisi syötävä. Nähdessään Tarzanin kyyköttävän puussa hyvälihaisena ja raikkaana se joutui kuvaamattoman raivon valtaan. Sen silmät ja kuono todistivat tuon puussa kyyköttäjän olevan syynä sen tukalaan tilaan sekä lisäksi hyvää syötävää. Raivoisasti se yritti kiivetä puunrunkoa. Pari kertaa se hypähti niin korkealle, että oli saada käpälillään kiinni alimmasta oksasta, mutta putosi sentään taas takaisin maahan. Kerta kerralta se raivostui yhä enemmän. Sen murina ja karjahdukset kuuluivat lakkaamattomina ja kauheina Tarzanin irvistellessä ja herjatessa sitä viidakon solvauksilla siitä, ettei kyennyt pääsemään häneen käsiksi. Ajatuksissaan hän oli hyvillä mielin siitä, että Numa yhä tuhlasi jo ennestään riutuneita voimiansa.

Vihdoin apinamies nousi ja otti esiin köytensä. Huolellisesti järjestäen köyden kiemurat vasempaan ja ottaen silmukan oikeaan käteensä hän asetti jalkansa kahdelle kutakuinkin samalla tasolla olevalle oksalle ja samalla puristautui lujasti puun runkoa vasten. Siellä hän seisoi haukuskellen Numaa, kunnes peto taas alkoi hypellä häntä kohti, jolloin hän nopeasti heitti silmukan sen kaulaan. Nopsa kädenliike tiukensi sen, ja kun Numa putosi takaisin, niin vain sen takajalat pääsivät koskettamaan maata, sillä apinamies piteli sitä köyden varassa ilmassa.

Liikkuen varovasti pitkin oksia Tarzan kuljetti Numan niin kauas, ettei se voinut repivillä kynsillään ulottua runkoon, sitoi sitten köyden pään kiinni, pudotti viisi siannahkasäkkiään maahan ja hyppäsi alas puusta. Numa repi raivoisasti etukäpälillään ruohoköyttä. Se saattoi milloin tahansa saada sen poikki, minkä vuoksi Tarzanin oli toimittava nopeasti.

Ensin hän veti suuremman säkin yli Numan pään ja sitoi sen vetonuoralla leijonan kaulan ympäri; sitten hänen onnistui suurin vaivoin ja ollen vähällä tulla rikki revityksi kiskoa remmeillään pedon neljä jalkaa yhteen ja kytkeä ne siihen asentoon.

Leijonan vastustus oli nyt miltei loppunut -- se olisikin tukehtunut pian, mutta kun se ei kuulunut tarmanganin suunnitelmiin, kiipesi hän puuhun, irroitti köyden ja laski leijonan maahan, jonne itsekin hyppäsi höllentämään Numan kaulasilmukkaa. Sitten hän veti esiin metsästyspuukkonsa ja leikkasi Numan päätä peittävään siannahkaan silmäaukot, jotta leijona voisi nähdä ja samalla saisi tarpeeksi ilmaa hengittääkseen.

Tämän tehtyänsä Tarzan sitoi muut säkit Numan pelottava-aseisiin käpäliin. Takakäpäläin säkkejä hän ei ainoastaan tiukentanut vetonuorilla, vaan vielä kiinnitti ne tanakasti remmeillä polvitaipeen yläpuolelta. Samanlaiset sukkanauhat hän laittoi etujaloille. Näin oli Numa-leijonasta tullut vaaraton kuin Bara-kauris.

Nyt Numa osoitti eloon palautumisen merkkejä. Se haukkoi ilmaa ja ponnisteli, mutta sen neljää jalkaa pitelevät siannahkaremmit olivat monet ja vankat. Tarzan katseli tätä menoa ollen vakuutettu varustusten sitkeydestä. Numan mahtavien lihasten vuoksi oli kuitenkin aina vaara tarjolla, että se ponnistautuisi irti siteistään, jolloin kaikki riippuisi Tarzanin säkkien ja nuorien lujuudesta.

Saatuaan taas jonkun aikaa hengittää luonnollisesti Numa karjui ilmoille raivonsa ja vastalauseensa sekä rimpuili hetkisen titaanimaisen hurjasti, mutta kun leijonan kestävyys ei ole mitenkään suhteellinen sen kokoon ja voimaan, väsyi se pian ja makasi hiljaa. Taas uudestaan ryhtyessään karjumiseen ja vapautumisyrityksiin sen piti vielä lisäksi alistua ottamaan nuora kaulaansa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut silmukka, joka voisi tukahduttaa hänet, vaan tavallinen talutusnuora paikoillaan pysyvine solmuineen.

Nuoran toisen pään Tarzan kiinnitti puuhun ja leikkasi sitten vikkelästi poikki Numan jalkoja yhdistävät remmit, samalla nopeasti juosten syrjään, pedon hypähtäessä pystyyn. Hetkisen leijona seisoi haritetuin jaloin, nosti sitten vuoronperään käpäliään, pudistellen niitä rajusti, jotta Tarzanin niihin kiinnittämät oudot jalkarievut heltiäisivät. Lopuksi se alkoi käpälöidä päänsä yli sidottua säkkiä. Seisoen keihäs koholla apinamies tarkoin seurasi Numan yrityksiä. Kestäisivätkö säkit? Sitä hän todella toivoi. Vai olisiko koko hänen vaivannäkönsä ollut turhaa?

Kun pää- ja jalkasiteet kestivät kaikki irroittamisyritykset, raivostui Numa. Se vieritteli itseään maassa puuskuen, purren, kynsien ja karjahdellen, se nousi jaloilleen ja hypähteli ilmaan, se hyökkäsi Tarzanin kimppuun, mutta oli pakotettu äkisti pysähtymään köyden kytkiessä sen puuhun. Silloin Tarzan astui sen luo ja lyödä sivalsi sitä keihäänvarrella pääkuoreen. Takajaloilleen nousten Numa iski apinamiestä kohti, saaden takaisin korvallisellensa töytäyksen, joka pani sen horjahtamaan. Uudistetusta hyökkäyksestä oli seurauksena vain uusi nöyryytys. Neljännen yrityksen jälkeen eläinten kuninkaalle näytti valkenevan tieto, että oli kohdannut mestarinsa. Sen pää ja häntä taipuivat maata kohti, ja Tarzanin lähestyessä se peräytyi, tosin vielä muristen.

Jättäen Numan makaamaan puuhun kytkettynä Tarzan meni tunneliin, jonka toisesta päästä poisti kivivarustuksen, ja palasi sitten rotkoon, astuen suoraan puuta kohti. Numa makasi siellä ja murisi uhkaavasti Tarzanin lähestyessä. Apinamies sysäsi sen syrjään ja irroitti köyden puusta. Sitten seurasi puolentunnin tuima ottelu Tarzanin koettaessa ajaa Numaa edellään läpi tunnelin ja tämän itsepäisesti kieltäytyessä siitä. Käyttäen uutterasti ja tehokkaasti keihästään pakotti apinamies sentään lopulta leijonan kulkemaan edellään käytävään. Kun sinne asti kerran oli päästy, kävi ongelma mutkattomammaksi, sillä Tarzan pysyi tiukasti perässä, terävällä keihäänkärjellään pakottaen leijonaa etenemään. Jos Numa vastusteli, sai se piston. Jos se peräytyi, oli seurauksena julma tuska, ja kun se oli viisas, nopeasti oppiva leijona, päätti se käydä tunnelin loppuun. Kun se siellä pääsi ulkoilmaan, aisti se vapauden ja nostaen päänsä ja häntänsä lähti juosta kirmaisemaan.

Tarzan, joka vielä oli nelinryömin luolassa, tuli yllätettyä ja sai tuossa epämukavassa asennossa mennä huristaa satakunta metriä pitkin kivikkoa, ennenkuin sai Numan pysähtymään. Naarmuisena ja vihaisena Tarzan nousi jaloilleen. Ensi hetkessä hän tunsi halua kurittaa Numaa, mutta kun hän harvoin salli vihan voittaa järkensä, jätti hän pian sen ajatuksen.

Opetettuaan Numalle ajoeläimenä olemisen alkeet Tarzan hoputti sitä liikkeelle, ja niin alkoi viidakon aikakirjoissa ennenkuulumaton matka. Loppuosa päivää oli tapahtumista rikas sekä Tarzanille että Numalle. Suoranaisesta niskoittelusta leijona itsepäisen kiusanteon ja nyreän tottelevaisuuden asteitten läpi päästyään lopulta kokonaan mukautui. Se oli lopen väsynyt, nälkäinen ja janoinen, kun yö heidät yllätti. Mutta ruokaa se ei saanut sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä Tarzan ei vielä uskaltanut ottaa pois pääpussia. Jonkun aikaa pimeän tulon jälkeen hän sentään leikkasi säkkiin suureiän ja antoi Numan sammuttaa janonsa. Sitten hän sitoi sen puuhun, etsi itselleen syötävää ja oikaisihe puun oksille vankinsa yläpuolelle, nukkuakseen muutamia tunteja.

Varhain seuraavana aamuna he lähtivät jälleen matkalle itää kohti kulkien Kilimandzharon eteläpuolella olevia matalia harjanteita. Tavatessaan heidät viidakon eläimet kerran katsahtivat ja sitten pakenivat. Numan jalanjälkien haju jo sinänsä olisi saanut monen pikku eläimen pakoon, mutta aarniometsän hirveimmätkin asujamet tekivät samoin nähdessään tuon kumman otuksen, joka haisi leijonalta, mutta joka ulkonäöltään oli heille ennestään tuiki tuntematon ja jota lisäksi kuljetti jättiläistarmangani.

Kaukaa tunnettuaan herransa ja mestarinsa hajun, johon sekaantui tarmanganin ja Horta-karjun tuoksuja, laukkasi Sabor-leijonatar ottamaan asiasta selvää. Tarzan ja Numa kuulivat sen tulon, sillä se äännähteli valittavasti ja kysyen noiden kummallisten hajujen herättäessä sen ihmettelyä ja pelkoa, sillä leijonatkin, kuinka hirvittäviltä näyttävätkään, ovat useinkin pelokkaita, ja Sabor sitäpaitsi hienomman sukupuolen jäsenenä luonnollisestikin myös utelias. Tarzan otti esiin keihäänsä, sillä hän tiesi, että nyt oli oteltava, jos mieli pitää saaliinsa. Numa pysähtyi ja käänsi häväistyn päänsä lähestyvää naarasta kohti. Se päästi kurkustaan murinaa, joka kuului miltei kissan kehräämiseltä. Tarzan oli pistämäisillään sitä taas, kun Sabor samassa tuli näkyviin takanaan olentoja, jotka saivat apinamiehen paikalla seisahtumaan -- neljä täysinkasvanutta leijonaa.

Jos Tarzan olisi ärsyttänyt Numan, olisi hän ehkä saanut koko lauman kimppuunsa, ja siksi hän odotti nähdäkseen miten ne menettelivät. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta taistelutta luovuttaa Numaa, mutta tuntien leijonat hän tiesi, ettei voinut olla varma, mihin ne ryhtyisivät.

Leijonatar oli nuori ja siloinen, ja nuo neljä leijonaa nuoruutensa kukoistuksessa -- sen uhkeampia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kolmella uroksella oli harvahkot jouhet, mutta neljännellä oli tuuhea musta harja, joka sen majesteettisesti laukatessa esiin liehui tuulessa. Naaras pysähtyi sadan jalan päähän Tarzanista, mutta koirakset sivuuttivat sen ja pysähtyivät muutamia jalkoja lähemmäksi. Niiden korvat olivat höröllä ja silmissä asui uteliaisuus. Tarzan ei voinut edes arvailla, mihin ne ryhtyisivät. Leijona hänen vierellään katsoi suoraan niihin ja seisoi nyt ääneti ja odottaen.

Äkkiä Sabor päästi uuden vingahduksen, johon Tarzanin Numa vastasi kauhealla karjunnalla, loikaten suoraan kohti mustaharjaista leijonaa. Tämän kummakuonoisen olion näkeminen oli liikaa sille; murahtaen se pyörähti ympäri ja lähti pakoon kumppaniensa saattamana.

Numa yritti juosta perässä, mutta Tarzan piteli sitä hihnasta ja iski sitä armotta keihäällänsä päähän, kun se koetti hyökätä hänen kimppuunsa. Päätään pudistaen ja muristen leijona vihdoin taas lähti kulkemaan, mutta kesti tunnin ennenkuin se pääsi äkeydestään. Se oli peräti nälkäinen -- itse asiassa puolikuolemaisillaan -- ja siis kovin huonolla tuulella, mutta niin perin pohjin oli Tarzanin oiva keino sen kesyttänyt, että se nyt asteli hänen vierellänsä kuin iso bernhardilaiskoira.

Oli jo pimeä heidän lähestyessään englantilaisten vasenta sivustaa; vähän he olivat joutuneet viivyttelemäänkin erään saksalaisen vartioston vuoksi, jota heidän oli täytynyt välttää. Jonkun matkaa englantilaisten uloimmista etuvartioista Tarzan sitoi Numan puuhun ja jatkoi yksin matkaansa. Välttäen vahteja ja vartiostoja hän kiertoteitse tuli taas eversti Capellin päämajaan, jonne ilmaantui kokoontuneitten upseerien eteen kuin kuulakkaasta ilmasta aineellistunut henki.

Nähdessään, kuka tuo ilmoittamatta ilmestynyt tulija oli, he hymyilivät, mutta eversti pyyhkäisi tukkaansa neuvottomana.

"Joku sietäisi tulla ammutuksi tämän vuoksi", sanoi hän. "Yhtä hyvin voisin olla asettamatta vahteja, jos kerran niiden läpi voi päästä livahtamaan mielensä mukaan."

Tarzan hymyili. "Älkää moittiko vartijoita", sanoi hän, "sillä minä en ole ihminen. Minä olen tarmangani. Jokainen mangani, jos hän haluaisi, voisi miltei mielensä mukaan tulla leiriinne, mutta jos ne olisivat teillä vartijoina, ei kukaan heidän tietämättään pääsisi sisään."

"Mitä ovat manganit?" kysyi eversti. "Ehkä voisimme värvätä heistä joukon."

Tarzan pudisti päätään. "Ne ovat isoja apinoita, minun kansaani", selitti hän. "Mutta ette voisi käyttää niitä. Ne eivät voi tarpeeksi kauan keskittyä yhteen ainoaan tehtävään. Jos kertoisin niille tästä, niin ne innostuisivat kovin lyhyeksi ajaksi -- muutamien mielenkiintoa voisin pitää ylläkin niin kauan, että saisin ne tänne ja selittäisin niille tehtävän, mutta pian niiden mielenkiinto olisi mennyttä, ja kun kipeimmin niitä tarvitsisitte, käyskentelisivät ne ehkä metsässä kuoriaisia etsimässä sen sijaan että vartioisivat paikkojaan. Niillä on lapsen rnieli -- ja siksi ne pysyvätkin sinä, mitä ovat."

"Nimitätte niitä manganeiksi ja itseänne tarmanganiksi -- mikä on erotus?" kysyi majuri Preswick.

"_Tar_ merkitsee valkoinen", vastasi Tarzan, "ja _mangani_ on iso apina. Nimeni, jonka sain Kerchakin joukolta, merkitsee valkonahka. Ollessani pieni lapsi otaksun ihoni todella näyttäneen sangen valkoiselta kasvattiäitini Kaalan mustaa turkkia vasten, ja siksi ne nimittivät minua Tarzan tarmanganiksi. Teitäkin ne nimittävät tarmanganeiksi", hän hymyillen lopetti.

Capell naurahti. "Se ei suinkaan ole mikään moite, Greystoke", sanoi hän, "ja totta totisesti, olisipa kunnon ja kelpoisuuden merkki, jos kykenisi tarmanganin osaa näyttelemään. Mutta entä suunnitelmanne? Yhäkö arvelette voivanne tyhjentää meitä vastapäätä olevan vihollisen juoksuhaudan?"

"Vieläkö gomanganit pitävät sitä hallussaan?" kysyi Tarzan.

"Keitä ovat gomanganit?" kysyi eversti. "Siellä on yhä alkuasukasjoukkoja, jos niitä tarkoitatte."

"Juuri niitä", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat isoja mustia apinoita -- neekereitä."

"Mitä aiotte tehdä ja mitä tahdotte meidän tekevän?" kysyi Capell.

Tarzan astui pöydän luo ja pani sormensa kartalle. "Tuossa on vakoilupaikka", sanoi hän, "siellä heillä on konekivääri. Käytävä yhdistää sen juoksuhautaan tässä kohden", puhuessaan hänen sormensa siirtyi paikasta toiseen kartalla. "Antakaa minulle pommi ja kuullessanne sen räjähtävän vakoilupaikalla antakaa miestenne hitaasti lähteä poikki rintamain välisen vyöhykkeen. He saavat kuulla meteliä vihollisen juoksuhaudasta, mutta heidän ei tarvitse kiirehtiä, ja mitä tahansa he tekevät, se heidän on tehtävä rauhallisesti. Voitte myös varoittaa heitä, että minä ehkä olen juoksuhaudassa enkä välitä tulla ammutuksi tai puhki pistetyksi."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Capell käskettyään erään upseerin antaa Tarzanille käsikranaatin. "Yksinkö tyhjennätte juoksuhaudan?"

"En aivan yksin", vastasi Tarzan yrmeästi hymyillen, "mutta joka tapauksessa tyhjennän sen, ja sivumennen sanoen voivat miehenne tulla vakoilupaikalta tunnelin kautta, jos niin haluavat. Siis noin puolen tunnin kuluttua, eversti", ja hän kääntyi menemään.