Part 3

Yksi ainoa silmäys näytti että vartijan paikka yhä oli tyhjä, ja hetkeä myöhemmin hän taakkoineen oli erään heinäkasan varjossa. Majuri Schneider ei ollut päästänyt yhtään ääntä siitä yksinkertaisesta syystä että kurkkunsa oli lujissa pinteissä. Nyt Tarzan hellitti otettaan niin paljon, että mies sai vetäistä henkeään. "Jos äännähdät, niin tukin taas kurkkusi", sanoi hän. Varovasti ja loppumattoman kärsivällisesti vältettyään kaikki vaarat Tarzan kulki viimeisen vartioston ohi. Pakottaen vankinsa kulkemaan edellään hän yhä samosi länteen päin, kunnes myöhään illalla kulki rautatien poikki, jolloin alkoi tuntea olevansa melkein turvassa ilmitulemiselta. Saksalainen oli kironnut, mutissut itsekseen, uhkaillut ja kysellyt, mutta hänen saamansa ainoa vastaus oli uusi pistos Tarzanin terävästä sotakeihäästä.

Tarzan ei tähän mennessä vielä ollut ajatellut koston yksityiskohtia. Nyt hän alkoi miettiä rangaistuskeinoa. Vain yksi asia oli varma -- sen piti päättyä kuolemaan. Kuten kaikilla urhoollisilla miehillä ja uskaliailla pedoilla ei Tarzanilla ollut mitään taipumuksia kiduttamiseen, mutta tämä tapaus oli ainutlaatuinen hänen elämässään. Perinnäinen oikeustajunta vaati silmän silmästä, ja hänen valansa vaati enemmänkin. Totta tosiaan, tuon olion piti kärsiä samoin kuin se oli Tarzanin vimmastuneen käsityksen mukaan antanut Jane Claytonin kärsiä. Tarzan ei voinut toivoakaan tuottavansa miehelle yhtä suuria kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut, sillä ruumiillinen tuska ei milloinkaan vedä vertoja sielullisen kidutuksen piinalle.

Koko pitkän yön apinamies ajaa hoputti lopen väsynyttä ja nyt toden teolla pelkäävää majuria. Vangitsijan yrmeä vaikeneminen kävi hänen hermoilleen, jospa hän vain puhuisi jotakin! Yhä uudestaan Schneider koetti pakottaa tai houkutella edes yhden sanan häneltä, mutta tulos oli aina sama -- äänettömyys sekä vihainen tuskaisa pisto keihään kärjestä. Schneider vuoti verta, ja joka jäsen oli arka ja kipeä. Hän oli niin viimeisillään uupumuksesta, että hoiperteli joka askeleella ja usein kaatui tuon hirveän ja mistään piittaamattoman keihään pakottaessa hänet heti taas nousemaan.

Vasta aamulla sai Tarzan päätöksensä tehtyä, ja se tuli hänelle kuin innoitus ylhäältä. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen, ja hän etsi heti sopivan lepopaikan, sillä hän tahtoi, että vankinsa olisi valmistunut kohtaloaan vastaanottamaan. Edessä oli puro, jonka yli Tarzan oli kulkenut edellisenä päivänä. Hän tiesi, missä siinä oli juomispaikka, jossa siis myös todennäköisesti oli helppo saalis saatavissa. Käden liikkeellä varoittaen majuria olemaan aivan vaiti hän suuntasi matkan ääneti purolle. Polulla hän näki muutamia peuroja, jotka juuri olivat lähtemäisillään vedestä. Hän työnsi Schneiderin polun toisella puolella olevaan pensaikkoon ja kyykistyi itse hänen viereensä odottamaan. Majuri katseli äänetöntä jättiläistä hämmästynein, pelokkain silmin. Juuri sarastavassa valossa hän ensi kerran saattoi hyvin tarkastella vangitsijaansa ja vaikka hän oli jo aikaisemmin tuntenut ihmetystä ja kammoa, eivät nuo tunteet olleet mitään verrattuina hänen nyt kokemaansa.

Kuka ja mikä oli tuo alaston valkoinen villi? Hän oli kuullut hänen puhuvan vain kerran -- hänen varoittaessaan häntä olemaan ääneti -- ja silloin hän oli puhunut erinomaista saksaa ja äänessä oli ollut sivistyksen hienostama sointu. Hän katseli häneen kuin sammakko käärmeeseen, joka on nielemäisillään sen. Hän näki nuo sirot jäsenet ja sopusuhtaisen ruumiin liikkumattomana kuin marmoripatsaan Tarzanin kyräillessä uhkean lehvistön peitossa. Ei värähtänyt yksikään lihas eikä hermo. Hän näki peurojen pahaa aavistamatta tulevan verkalleen polkua tuulen yläpuolelta. Hän näki erään uroksen menevän ohi -- vanhan peuran -- ja sitten nuoren ja rehevän tulevan väijyksissä olevaa jättiläistä vastaan. Samassa Schneiderin silmät pullistuivat ja kauhun huuto oli vähällä päästä hänen huuliltaan, kun näki ketterän pedon sivultaan loikkaavan suoraa päätä nuoren peuran niskaan ja kuuli noilta ihmishuulilta villipedon metsästyskarjahduksen. Eläin kaatui, ja Tarzan vankineen sai lihaa. Apinamies söi omansa raakana, mutta salli saksalaisen tehdä tulen ja keittää omansa. Molemmat makailivat myöhään iltapuoleen ja lähtivät sitten taas matkaan, joka pelotti Schneideriä, hän kun ei tietänyt sen määrästä. Epätietoisuus ahdisti häntä toisinaan siihen määrin, että hän ihan pyyteli Tarzanilta selitystä seikkailuun, mutta ääneti apinamies yhä samosi ja heti hoputti häntä, kun hän vähänkin viivästeli.

Oli jo kolmannen vuorokauden puolipäivä, kun he vihdoin pääsivät perille määräpaikkaan. Kiivettyään jyrkkää kalliota ja käveltyään vähän matkaa he pysähtyivät äkkijyrkän reunalle, ja Schneider katsahti alas ahtaaseen rotkoon, jossa kasvoi yksi ainoa puu pienen puron rannalla ja jossa harvaa ruohoa pisti esiin kivikatteisesta maasta. Tarzan viittasi häntä laskeutumaan reunan yli, mutta saksalainen peräytyi. Silloin apinamies tarttui häneen ja työnsi hänet yrmeästi kohti reunaa. "Lähde laskeutumaan", sanoi hän. Tämä oli toinen kerta, jolloin hän oli puhunut kolmen päivän aikana, ja ehkäpä juuri tämä pahaenteinen vaikeneminen oli synnyttänyt majurissa enemmän pelkoa kuin keihäänkärki, niin alati valmis kuin se olikin.

Schneider katseli kauhistuen yli kallionpartaan, mutta oli kuitenkin jo yrittämäisillään, kun Tarzan pidätti hänet. "Minä olen loordi Greystoke", sanoi hän. "Se oli minun vaimoni, jonka sinä murhasit wazirien alueella. Nyt ymmärrät, miksi sieppasin sinut kiinni. Ala laskeutua."

Saksalainen loi häneen ylpeän loukkaantuneen silmäyksen. "Minä en ole surmannut vaimoanne", huudahti hän. "En tiedä mitään koko tapauksesta..."

"Ala laskeutua!" kivahti Tarzan kohottaen keihäänkärkeä. Hän uskoi miehen valehtelevan eikä sitä ihmetellyt. Schneider tahtoi selitellä. Apinamies pisti häntä keihäällä, jolloin upseeri ryömi yli reunan ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.

Tarzan seurasi ja avusti häntä yli pahimpien paikkojen, kunnes vihdoin olivat vain joidenkuiden jalkojen päässä rotkon pohjasta.

"Nyt ole hiljaa", varoitti apinamies. Hän osoitti sisäänkäytävää, joka näytti vievän rotkon etäisessä nurkassa olevaan luolaan. "Tuolla on nälkäinen leijona. Jos voit päästä puuhun, ennenkuin se saa sinut kiinni, niin edessäsi on useita päiviä, jolloin saat nauttia elämästä; mutta sitten kun olet käynyt liian heikoksi pysyäksesi puussa, saa Numa, ihmissyöjä, sinusta viimeisen ateriansa." Hän työnsi Schneiderin viimeiseltä jalansijalta maahan. "Nyt ala juosta", sanoi hän.

Karaisten luontonsa saksalainen lähti juoksemaan kohti puuta. Hän oli pian saavuttamaisillaan sen, kun hirveä karjahdus kuului luolan suulta ja miltei samalla kovin laihtunut, nälästä villiintynyt leijona loikkasi luolasta päivänvaloon. Schneiderilla oli vain muutamia metrejä jälellä, kun leijona pyyhälsi yli kentän hänen kimppuunsa, Tarzanin heikko hymyn väre huulilla katsellessa kilpajuoksua. Schneider voitti hädin tuskin ja kiivetessään kalliota ylös Tarzan kuuli pettyneen leijonan karjahduksia ja ihmisen kiivaasti syyttäviä vastalauseita. Jyrkänteen reunalla apinamies kääntyi ja katsasti takaisin rotkoon. Ylhäällä puussa saksalainen oli tarrautunut kiinni oksaan, jolle oli päässyt. Alhaalla oli Numa -- odottaen. Apinamies kohotti kasvonsa Kudun, auringon, puoleen ja hänen voimakkaasta rinnastaan nousi jättiläisapinain villi voiton karjahdus.

KOLMAS LUKU

Saksalaisten rintamalla

Tarzan ei ollut vielä täysin kostanut. Ollessaan saksalaisten leirissä Pare-vuorilla, jotka ovat vähän itään Saksan Itä-Afrikan ja Englannin Itä-Afrikan välisestä rajasta, hän oli kuullut tarpeeksi käsittääkseen, että englantilaisille sota kävi sangen onnettomasti. Ensin hän ei tästä ollut paljoakaan välittänyt, sillä hänen vaimonsa kuoltua se ainoa vahva side, joka yhdisti hänet sivistysmaailmaan, oli katkennut ja hän oli mielessään julistautunut irti koko ihmissuvusta, pitämättä itseään enää ihmisenä, vaan apinana.

Suoritettuaan tilinsä Schneiderin kanssa niin tyydyttävästi kuin suinkin kykeni, hän kiersi Kilimandzharon ja metsästeli vuorista mahtavimman pohjoisilla liepeillä, sillä hän oli huomannut, että armeijoiden lähettyvillä ei ollut mitään riistaa. Jonkun verran mielihyvää hänelle tuotti tavan takaa ajatuksissaan loihtia esiin kuva majurista, jonka oli jättänyt yksinäiseen puuhun korkeaseinäiseen rotkoon nälkiintyneen leijonan luo. Hän saattoi kuvailla miehen tuskaa, kun hän heikkoni nälästä ja piinaavasta janosta ja samalla tiesi aikaisemmin tai myöhemmin nääntyneenä putoavansa maahan, jossa odotti luurangonlaiha ihmissyöjäpeto. Tarzan mietti, olisiko Schneiderillä uskallusta käydä hakemaan vettä purosta, jos Numa jättäisi rotkon ja menisi luolaansa. Sitten hän kuvaili villiä kilpajuoksua takaisin puuhun, kun leijona hyökkäisi sieltä saaliinsa kimppuun, kuten se varmaan tekisi, sillä soturi ei kuitenkaan pääsisi purolle synnyttämättä ainakin vähän ääntä, joka heti herättäisi Numan huomion.

Mutta tämäkin huvi kalpeni, ja apinamies huomasi yhä enemmän alkavansa ajatella kaikenlaisissa raskaissa vastoinkäymisissä taistelevia englantilaisia. Nuo ajatukset saattoivat hänet painamaan päänsä alas ja murahtelemaan, ja koko seikka kiusasi häntä paljonkin, sillä hänestä oli sittenkin vaikea unohtaa olevansa englantilainen, vaikka tahtoikin olla vain apina. Ja lopuksi hän ei enää voinut sietää ajatusta, että englantilaiset olivat vaarassa hänen turvassa metsästellessään lyhyen jalkamatkan päässä.

Tehtyään päätöksensä hän lähti saksalaisten leirille päin. Hänellä ei ollut päässään mitään hyvin harkittua suunnitelmaa, hän tiesi vain, että kun kerran olisi sotakentän lähettyvillä, hän keksisi kyllä keinoja häiritäkseen saksalaisia. Hänen tiensä kulki rotkon ohi, jonne oli jättänyt Schneiderin, ja luonnollisen uteliaisuuden houkuttelemana hän kapusi kalliolle ja astui rotkon partaalle. Puu oli tyhjä eikä Numa-leijonastakaan ollut merkkiäkään. Hän otti maasta kiven ja heitti sen rotkoon, missä se vieri aivan luolan suulle. Heti leijona ilmaantui aukkoon. Mutta kuinka toiselta näyttikään tämä verrattuna siihen isoon kiiltäväkarvaiseen petoon, jonka Tarzan pari viikkoa sitten oli sinne teljennyt. Nyt se oli kurja ja laihtunut ja hoippui kävellessään.

"Missä on saksalainen?" huusi Tarzan. "Oliko hän hyvää syömistä vai luukasa puusta pudotessaan? Et suinkaan päästänyt häntä karkuun?"

Numa murisi. "Näytät nälkäiseltä, Numa", jatkoi apinamies. "Varmaan olet ollut tuhon partaalla, kun olet syönyt kaiken ruohon asuinpaikaltasi, vieläpä kuorenkin puusta niin pitkälle kuin olet ulottunut."

Hetkeä myöhemmin hän äkkiä yllätti puun alla nukkuvan Bara-kauriin ja nälkäisenä tappoi sen nopeasti ja kyykistyi syömään. Hänen kalutessaan viimeistä palaa kädessään olevasta luusta hänen herkkä korvansa kuuli salavihkaista tassutusta selkänsä takaa, ja sinnepäin kääntyessään hän näki Dango-hyenan hiipivän kimppuunsa. Murahtaen apinamies otti pudonneen oksan maasta ja heitti sen kohti luihua petoa. "Laputa tiehesi, raatojen syöjä!" huusi hän; mutta se kun oli nälkäinen sekä iso ja voimakas, ärisi se vain ja kaarteli häntä ikäänkuin etsien sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Apinain Tarzan tunsi Dangon jopa paremmin kuin tämä itse. Hän tiesi että tuo nälän villiinnyttämä eläin kokosi rohkeuttaan tehdäkseen hyökkäyksen ja että se oli luultavasti tottunut ihmisiin, josta syystä se ei häntä kovinkaan pelännyt, ja niinpä hän siis otti esiin raskaan keihäänsä ja pani sen viereensä, koko ajan jatkaen syöntiään ja pitäen tiukasti silmällä hyenaa.

Hän ei tuntenut mitään pelkoa, sillä pitkäaikainen tottumus tämän villin maailman vaaroihin oli hänet niin parkinnut, että hän tasaisin mielin otti vastaan mitä tahansa kuin jokapäiväisen tapahtuman, aivan samoin kuin te alistutte niihin tiettyihin mutta silti yhtä tuhoaviin vaaroihin, joita kohtaatte niin maaseudulla kuin väkirikkaissa kaupunkipaikoissa. Ollen viidakon kasvattama hän oli valmis suojelemaan saalistaan kaikilta tunkeilijoilta, kunhan vain siinä ei pannut liikaa alttiiksi. Suotuisien olosuhteitten vallitessa Tarzan saattoi vastustaa itse Numaa, ja jos hänen oli pakko etsiä turvaa paosta, teki hän sen tuntematta mitään häpeää. Ei yksikään urheampi ja samalla viisaampi olento ollut kierrellyt noita kesyttömiä aarniomaita, ja juuri urheutensa ja viisautensa vuoksi hänen oli ollut mahdollista säilyä elossa.

Dango olisi hyökännyt pikemminkin, mutta siitä sitä estivät apinamiehen murahdukset, jotka ihmiskurkusta tulleina synnyttivät hämminkiä ja pelkoa hyenan sydämessä. Peto oli ahdistanut naisia ja lapsia alkuasukasten pelloilla ja öisin pelottanut heidän nuotiolla olevia miehiään, mutta se ei milloinkaan ollut nähnyt ihmisolentoa, jonka ääni muistutti enemmän vihaisen Numan kuin pelkäävän ihmisen ääntä.

Lopetettuaan ateriansa Tarzan oli nousemaisillaan ja heittämäisillään Dangoa puhtaaksi kalutulla luulla ja aikoipa hän vielä lisäksi jättää tälle loput saaliistansa, kun äkkinäinen ajatus saikin hänet heittämään kauriinruhon selkäänsä ja lähtemään rotkolle päin. Muutamia metrejä Dango seurasi häntä muristen, mutta huomattuaan, ettei saisi herkullista lihaa edes maistaakaan, se heitti kaiken varovaisuuden ja hyökkäsi. Ikäänkuin olisi saanut luonnolta silmät niskaansakin Tarzan heti aisti uhkaavan vaaran ja heittäen Baran maahan kääntyi Dangoa kohti keihäs koholla. Kauas taakse jännittyi oikea käsi ja syöksähti sitten salamannopeasti eteenpäin hänen jättiläislihastensa ja koko teräksisen ruumiinsa antaessa pontta heitolle. Keihäs irroittui kädestä oikealla hetkellä ja lensi suoraan kohti Dangoa, jonka niskakuoppaan se iskeytyi lävistäen koko ruumiin.

Vedettyään keihäänvarren hyenasta Tarzan heitti molemmat ruhot selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa rotkolle. Siellä alhaalla makasi Numa yksinäisen puunsa varjossa. Apinamiehen huudon herättämänä se vaivalloisesti nousi jaloillaan ja heikkoudestaan huolimatta se murisi, jopa yritti karjahtaakin nähdessään vihollisensa. Tarzan laski molemmat ruhot liukumaan yli kallion reunan. "Syö, Numa!" huusi hän. "Voi sattua, että tarvitsen sinua taas." Hän näki ruuan hajusta uuteen eloon heränneen leijonan loikkaavan kauriinruhon kimppuun, ja sinne hän jätti sen repelemään lihaa ja sullomaan sitä suurin palasin kauan nälkää nähneeseen mahaan.

Seuraavana päivänä Tarzan saapui saksalaisten rintaman tienoille. Metsäiseltä kallionkielekkeeltä hän katseli vihollisten vasenta sivustaa ja taempana olevaa englantilaisten rintamaosaa. Paikaltaan hän sai taistelutantereesta hyvän yleiskäsityksen, ja hänen tarkka silmänsä keksi monta yksityiskohtaa, jotka huonompiaistiselta mieheltä olisivat jääneet huomaamatta. Niinpä hän huomasi konekiväärien sijoituksia, jotka taitavasti oli salattu englantilaisilta, sekä vakoiluasemia, joita oli asetettu "ei kenenkään maalle" rintamien väliin.

Hänen tarkkaavan katseensa tutkiessa toista mielenkiintoista paikkaa toisensa jälkeen kuului alhaalta mäenrinteeltä kaiken kanuunanjyrinän ja kiväärien rätinän joukosta yksinäisen pyssyn pamahdus. Heti hänen huomionsa kohdistui paikkaan, jossa hän tiesi sala-ampujan olevan kätkössä. Kärsivällisesti hän odotti seuraavaa laukausta saadakseen varmemmin tietää ampujan paikan, ja kun se tuli, lähti hän alas jyrkkää mäenrinnettä hiipien salaa ja äänettömästi kuin pantteri. Näennäisesti hän ei tarkastellut mihin astui, mutta milloinkaan ei irtain kivi lähtenyt vierimään eikä oksa taittunut -- oli kuin hänen jalkansa olisivat olleet näöllä varustetut.

Sivuutettuaan pensasrykelmän ja tultuaan matalan kallion reunalle hän äkkiä näki noin viisitoista jalkaa alapuolellaan saksalaisen soturin makaavan pitkällään irtokivien ja lehvien suojassa, jotka kätkivät hänet englantilaisten silmiltä. Miehen täytyi olla erinomainen ampuja, sillä hän oli koko kaukana saksalaisten rintaman takana, josta ampui yli toveriensa päiden. Hänen voimakas kiväärinsä oli kiikarilla varustettu ja itsellään hänellä myös oli kaukoputki, jota hän juuri paraikaa käytteli joko saadakseen selville viime laukauksensa tuloksen tai löytääksensä uuden maalin. Tarzan katsahti nopeasti sitä englantilaisten rintaman osaa, jota saksalainen näytti tutkistelevan, ja hänen tarkka katseensa keksi monta erinomaista maalia näin korkealle yli juoksuhautojen asetetulle kiväärille.

Ilmeisesti huomioihinsa tyytyväisenä saksalainen pani syrjään kaukoputkensa ja asetettuaan kiväärinsä perän olkaansa vasten tähtäsi tarkasti. Samassa hänen yläpuolellansa olevalta kalliolta juoksi esiin ruskea ruumis. Ei mitään ääntä kuulunut, ja epäiltävää on, tiesikö saksalainen edes, mikä olio hänen kimppuunsa hyökkäsi, sillä niin nopeasti apinamies kiersi jäntevät sormensa hänen karvaisen kurkkunsa ympäri. Hetkisen kesti turhaa vastustusta, jota seurasi äkkinäinen herpaantuminen -- sala-ampuja oli kuollut.

Maaten kallioiden ja pensaiden suojassa Tarzan katseli eteensä leviävää kenttää. Lähinnä olivat saksalaisten juoksuhaudat. Hän saattoi nähdä upseerien ja miesten liikuskelevan niissä, ja melkein hänen edessään hyvin kätketty konekivääri syöksi kuuliaan vinosti yli rintamain välisen alan iskien englantilaisia sellaiselta suunnalta, että heidän oli vaikea päästä perille sen sijoituksesta.

Tarzan katseli ajatuksissaan, samalla sormiellen kuolleen saksalaisen kivääriä. Äkkiä hän ryhtyi tutkimaan kojeen koneistoa. Katsahdettuaan taas saksalaisten juoksuhautoja hän muutti tähtäimen, asetti kiväärin olkaansa vastaan ja tähtäsi. Tarzan oli oiva ampuja. Sivistyneitten ystäviensä kanssa hän oli metsästellyt käyttäen ampuma-aseita ja vaikkei hän koskaan ollut tappanut, paitsi itsepuolustuksessa ja saadakseen ruokaa, oli hän huvitellut ammuskelemalla ilmaan heitettyjä elottomia esineitä ja siten perehtynyt ampuma-aseiden käyttöön itse sitä edes huomaamatta. Nyt hän metsästäisi. Hänen sormensa kosketti liipasinta, kivääri teki tehtävänsä ja saksalainen sotilas kaatui kojeensa ääreen. Kolmessa minuutissa Tarzan selvisi sen kiväärin miehistä. Sitten hän kaatoi eräästä syvennyksestä nousevan upseerin ja kolme hänen miestänsä. Tarzan varoi jättämästä näiden ammuttujen lähelle ketään, joka voisi kysellä, kuinka saksalaiset saattoivat tulla ammutuiksi omissa juoksuhaudoissaan, vaikka ne olivat täysin piilossa vihollisilta.

Uudestaan järjestettyään tähtäimen hän ryhtyi pitkältä matkalta ampumaan kaukana oikealla puolellaan olevaa konekivääri-osastoa, jonka hän hävitti viimeiseen mieheen. Näin oli kaksi konekivääriä saatu vaikenemaan. Hän näki miehiä juoksevan haudoissa ja ampui useita heistä. Nyt saksalaiset huomasivat jotakin olevan hullusti -- että joku taitava sala-ampuja oli löytänyt edullisen paikan, josta saattoi selvään nähdä tähän osaan juoksuhautoja. Ensin he koettivat etsiä hänen asemaansa rintamien välistä, mutta kun rintavarustuksen yli periskoopilla tähystelevää upseeria iski takaapäin kuula, joka pään lävistettyään putosi juoksuhaudan pohjalle, huomasivat he, että etsittävä oli pikemminkin rintaman takana kuin sen edessä.

Eräs sotilas otti maasta kuulan, joka oli tappanut upseerin, ja silloin vasta tässä ampumahaudassa alkoi todellinen kiihtymys, sillä kuula oli ilmeisesti saksalaista tekoa. Kiiveten yli selkävaruksen sanansaattajat kiirehtivät edes takaisin, ja äkkiä periskoopit suunnattiin yli oman rintaman ja tarkat silmät etsivät kavaltajaa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sala-ampuja keksittiin, ja Tarzan näki konekiväärin suuntautuvan itseään kohti. Mutta ennenkuin se saatiin toimimaan, oli sen miehistö kuoleman oma. Toiset miehet täyttivät kaatuneitten paikat, ja samaan aikaan käännettiin kaksi muuta konetta häntä vastaan ja pantiin käyntiin.

Huomaten, että leikki oli lopetettava, Tarzan ampui jäähyväislaukauksen, jätti kojeensa ja hävisi mäille. Monen minuutin aikana hän kuuli konekiväärien rätisevän ja ampuvan paikalle, jonka juuri oli jättänyt.

"Nyt olen kostanut Wasimbun ja hänen toverinsa", hän ajatteli, "mutta Janea en saa milloinkaan kostetuksi -- en milloinkaan."

Pimeän tultua hän kiersi molempien armeijain sivustat ja sivuutettuaan englantilaisten vahdit tuli näiden rintamalle. Ei kukaan nähnyt hänen tuloaan. Ei kukaan tietänyt hänen olevan siellä.

Toisen Rhodesian rykmentin päämaja oli kyllin kaukana rintaman takana ollakseen verrattain turvassa vihollisilta. Valoakin sai olla, ja eversti Capell istui puhellen upseeriensa kanssa kenttäpöydän ääressä, jolle oli levitetty sotakartta. Iso puu levitti oksiaan heidän yllään ja pöydällä tuikutti himmeä lyhty pienen nuotion palaessa lähellä maassa. Vihollisella ei ollut lentokoneita eivätkä muunlaiset vakoilijat olisi voineet nähdä näitä valoja saksalaisten rintamalta asti.

Upseerit keskustelivat vihollisen suuremmasta lukumäärästä ja olivat yksimielisiä siitä, etteivät englantilaiset kyenneet muuhun kuin pitämään hallussaan nykyisen asemansa. He eivät voineet edetä. Jo nyt he olivat joka hyökkäyksessä kärsineet vaikeita tappioita ja ylivoimaisen vihollisen pakottamana heidän oli aina pitänyt peräytyä. Saksalaisilla oli sitäpaitsi kätkössäkin olevia konekivääreitä, jotka melko lailla huolestuttivat everstiä. Se ilmeni siitä, että hän keskustelun kuluessa usein palasi niihin.

"Jokin sai ne vaikenemaan hetkeksi tänään iltapäivällä", sanoi eräs nuoremmista upseereista. "Olin vahdissa tuohon aikaan enkä päässyt selville mitä vehkeitä siellä oli, mutta näytti kuin olisi paholainen päässyt irti heidän vasemmalla olevissa juoksuhaudoissaan. Yhteen aikaan olisin voinut vannoa, että heidän kimppuunsa hyökättiin takaapäin -- ilmoitin teille siitä, eversti, muistattehan? -- sillä kuulat rakeilivat kohti heidän takanaan olevaa rinnettä. Saatoin nähdä mullan pölyävän. En tiedä, mitä se olisi voinut olla."

Heidän yläpuolellaan olevista oksista kuului hiljaista rapinaa, ja samalla notkea ruskea ruumis tupsahti heidän joukkoonsa. Kädet kävivät nopeasti pistoolien hanoihin, mutta muuta liikettä ei ollut. Ensin he katselivat ihmetellen tuota heidän keskessään seisovaa miltei alastonta valkoista miestä, jonka uhkeilla lihaksilla, alkeellisella puvulla ja aseistuksella valo leikki, ja sitten kaikkien silmät kääntyivät everstiin.

"Mikä paholainen te olette?" pääsi upseerilta.

"Apinain Tarzan", vastasi tulija.

"Oh, Greystoke!" huudahti majuri ja astui esiin käsi ojennettuna.

"Preswick", muisti Tarzan tarttuessaan ojennettuun käteen.

"En tuntenut teitä heti", puolustihe majuri. "Viime kerralla tavatessamme näin teidät Lontoossa iltapuku yllä. Melko erotus -- totta totisesti, teidän on myönnettävä se."

Tarzan hymyili ja kääntyi upseeriin päin. "Kuulin keskustelunne", sanoi hän. "Olen juuri tullut saksalaisten rintamalta. Ehkä voin auttaa teitä."

Eversti katsoi kysyvästi majuri Preswickiä, joka äkkiä tajusi tilanteen ja esitti apinamiehen komentavalle upseerille ja tovereilleen. Sitten Tarzan kertoi lyhyesti mitä hänen kotonaan oli tapahtunut.

"Ja nyt siis tulitte tänne yhtyäksenne meihin?" kysyi eversti.

Tarzan pudisti päätään. "En vakinaisesti", vastasi hän. "Minun on taisteltava omalla tavallani, mutta minä voin auttaa teitä. Milloin vain tahdon, voin mennä saksalaisten rintamalle."

Capell hymyili ja pudisti päätään. "Ei se ole niin helppoa kuin luulette", sanoi hän. "Viime viikolla menetin kaksi hyvää upseeria, jotka yrittivät sitä -- ja he olivat kokeneita miehiä, parhaimmat koko vakoiluosastosta."

"Onko se vaikeampaa kuin päästä englantilaisten rintamalle?" kysyi Tarzan.

Eversti oli vastaamaisillaan, kun uusi ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä, ja hän katsahti hämmentyneenä apinamieheen. "Kuka toi teidät tänne?" kysyi hän. "Kuka laski teidät vahtien ohi?"

"Olen juuri tullut saksalaisten ja teidän rintaman poikki ja kulkenut leirinne läpi", vastasi hän. "Lähettäkää ottamaan selville, näkikö kukaan minua."

"Mutta kenen kanssa te tulitte?" kyseli yhä Capell.