Part 2

Tarzan peräytyi houkutellen Sheetaa yhä loitommas oksalle ja käyden samalla entistäkin varovammaksi. Keihäänpistojen raivostuttamana pantteri astui yli varovaisuuden rajojen. Nyt se oli jo joutunut paikalle, missä ei juuri muuta voinut tehdä kuin huolehtia jalansijastaan, ja tämän hetken Tarzan valitsi hyökätäkseen. Päästäen karjahduksen, joka sekaantui ukkosen jylinään, hän hypähti kohti pantteria, joka saattoi kynsäistä vain yhdellä käpälällä ja senkin turhaan, toisilla kun oli pysyteltävä kiinni oksassa. Mutta Tarzan ei tullut yhdenkään käpälän ylettyville, vaan loikaten yli uhkaavien kynsien ja loksahtavien hampaiden tupsahti istumaan Sheetan selälle ja siinä samassa upotti puukkonsa vihollisen ruskeaan kylkeen. Silloin Sheeta tuskan, vihan, vimman ja luonnon ensimmäisen lain pakotuksesta yltyi raivohulluksi. Kähisten ja kynsien se koetti päästä käsiksi selässään ratsastavaan apinaolioon. Hetken se hoippui hurjasti häälyvällä oksalla, tarttui siihen epätoivon vimmalla ja koetti pelastaa itsensä, mutta pudota mätkähti sitten alas pimeyteen Tarzanin yhä pysytellessä sen selässä. Ei sekunniksikaan apinamies ajatellut hellittää kuolettavaa otettaan vastustajastaan. Hän oli ryhtynyt kuolinkamppailuun ja uskollisena aarniometsän alkeelliselle vaistolle -- viidakon kirjoittamattomalle laille -- toisen tai molempien oli kuoltava ennen taistelun loppua.

Kissan tavoin Sheeta tuli maahan neljälle käpälälleen, apinamiehen painon musertavasti puristaessa koko sen ruumista maata vasten ja pitkä puukko yhä hautautuneena sen kylkeen. Kerran vain pantteri koetti nousta, mutta vaipui heti takaisin maahan. Tarzan tunsi sen jättiläislihasten laukeavan. Sheeta oli kuollut, Apinamies nousi, laski jalkansa voitetun vihollisensa ruumiille, kohotti päänsä jylisevää taivasta kohti ja salamoiden välähtäessä ja rankkasateen vihmoessa päästi ilmoille urosapinain villin voitonkarjunnan.

Saavutettuaan tarkoituksensa ja ajettuaan vihollisen alueeltansa Tarzan keräsi sylillisen isoja lehtiä ja kiipesi märälle vuoteellensa. Levitettyään kokoomansa lavalle hän paneutui makuulle peittäen itsensä jälellä olevilla lehdillä sadetta vastaan ja vaipui sitten heti uneen huolimatta tuulen vinkumisesta ja ukkosen jyrähtelystä.

TOINEN LUKU

Leijonan luola

Sade kesti kaksikymmentäneljä tuntia valuen miltei koko ajan rankkoina kuuroina, niin että kun se vihdoin lakkasi, oli Tarzanin kulkema jälkilatu huuhtoutunut pois. Kärsien kylmää ja kaikkea epämukavuutta hän nyt raivasi itselleen pääsyä läpi tiheän ja likomärän viidakon. Hytisten ja juttua pitäen Manu-apina haukuskeli häntä vettä tippuvasta puustaan, mutta pakeni hänen lähestyessään. Pantterit ja leijonatkin antoivat äkäisen tarmanganin kulkea rauhassa ohitseen.

Kun toisena päivänä aurinko alkoi taas paistaa ja kun avoin laaja tasanko antoi Kudun koko lämmön virrata Tarzanin viluiseen ruskeaan ruumiiseen, parani siitä koko hänen mielialansakin; mutta yhä hän sentään oli vielä yrmeä ja hapan tuossa samotessaan etelään, jossa toivoi taas osuvansa saksalaisten jäljille. Hän oli nyt Saksan Itä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli kiertää Kilimandzharon länsipuolella olevat vuoret, joiden jylhät huiput eivät häntä ollenkaan houkutelleet, ja sitten kääntyä pitkin vuoriston etelärinnettä itää kohti Tangaan vievälle rautatielle, sillä hän tiesi päätellä saksalaisten todennäköisesti pyrkivän juuri sinne.

Kaksi päivää myöhemmin hän Kilimandzharon etelärinteiltä kuuli kanuunain jylinää kaukaa idästä. Iltapäivä oli ollut harmaa ja pilvinen, ja hänen kulkiessaan pitkin ahdasta solaa alkoi harvalleen sataa rapista hänen paljaille olkapäilleen. Pudistaen päätään ja muristen tyytymättömänä hän alkoi silmillään etsiä suojaa, sillä hän oli saanut tarpeekseen kylmästä ja märästä. Hän halusi kiirehtiä jyliseviä ääniä kohti, sillä hän tiesi saksalaisten siellä taistelevan englantilaisia vastaan. Hetkeksi hänen rintansa paisui ylpeydestä hänen ajatellessaan olevansa englantilainen; sitten hän tuimasti keikautti niskaansa. "Ei!" mutisi hän, "Apinain Tarzan ei ole englantilainen, sillä englantilaiset ovat ihmisiä, Tarzan sitävastoin on tarmangani." Kunpa englantilaiset eivät olisi ihmisiä, vaan _isoja valkoisia apinoita_ kuten hänkin.

"Huomenna", ajatteli hän, "lähden sinne etsimään vihollisia", ja ryhtyi sitten heti hakemaan itselleen myrskyn suojaa. Äkkiä hän huomasi matalan ja kapean aukon, joka näytti olevan sisäänkäytävä solan pohjoisessa seinämässä sijaitsevaan luolaan. Paljastetuin puukoin hän läheni varovasti paikkaa, sillä hän tiesi, että jos se oli luola, olisi se epäilemättä jonkun eläimen majapaikka. Sisäänkäytävän suulla oli monia erikokoisia kallionlohkareita kuten kaikkialla siellä täällä pitkin vuoren juurta ja hän ajatteli niillä sulkea luolan suun ja siten saada itselleen rauhallisen lepopaikan yöksi. Raivotkoon vain myrsky loppuun asti, Tarzan odottelisi sen tyyntymistä mukavassa ja kuivassa suojapaikassaan. Lähemmäksi tultuaan hän vielä huomasi kylmävetisen purosen lorisevan ulos aukosta.

Luolan suulla Tarzan polvistui ja haisteli maata. Matala murahdus pääsi hänen suustaan ja hänen ylähuulensa koukistui paljastaen kulmahampaat. "Nutria!" mutisi hän, mutta ei jäänyt arvelemaan. Numa ei ehkä olisi kotona -- hän ottaisi selon asiasta. Sisäänkäytävä oli niin matala, että apinamiehen oli pakko käydä kontalleen, ennenkuin sai päänsä aukkoon. Mutta sitä ennen hän sentään katseli, kuunteli ja nuuhki joka suuntaan takanaan, sillä sieltä käsin hän ei halunnut mitään epämieluisia yllätyksiä.

Hänen ensi silmäyksensä luolaan osoitti sen olevan kapean tunnelin, jonka toisesta päästä kuulti päivänvaloa. Tunnelin sisäpuoli oli siksi valoisa, että apinamies helposti huomasi sen olevan tyhjän tällä hetkellä. Varovasti edeten hän alkoi ryömiä kohti toista päätä täysin tietoisena vaarasta, jos Numa ilmaantuisi hänen eteensä. Mutta Numaa ei näkynyt, ja apinamies pääsi vihdoin avoimelle paikalle, missä nousi huomaten olevansa kalliokuilussa, jonka seinät kohosivat ilmaan miltei aivan äkkijyrkkinä. Solasta tuleva tunneli johti kallion läpi tähän avaraan umpinaiseen halkeamaan. Paitsi tuota ahdasta aukkoa ei ollut muuta pääsymahdollisuutta rotkoon, joka oli noin sata jalkaa pitkä ja viisikymmentä leveä ja jonka vesi näytti kovertaneen pitkien ajanjaksojen kuluessa. Pienoinen Kilimandzharon ikuiselta lumelta lähtevä vesijuova vieläkin virtasi kallioseinää alas rotkon yläpäässä, keräytyen kallionjuurella lammikoksi, josta puro luikersi alas tunneliin ja sieltä solaan. Yksi ainoa puu rehevöi rotkon keskellä, ja siellä täällä soraisen maan kivien välissä viheriöi muutamia sitkeäkortisia ruohomättäitä.

Ylt'ympäri lojui isoja eläinten luita, joiden joukossa useita ihmiskalloja. Tarzan kohotti kulmiaan. "Ihmissyöjä", mutisi hän, "ja merkeistä päättäen se on vallinnut täällä pitkän aikaa. Tänä yönä Tarzan ottaa haltuunsa ihmissyöjän linnan ja Numa karjukoon ja muriskoon ulkopuolella mielensä mukaan."

Tutkistellessaan ympäristöään apinamies oli edennyt koko pitkälle rotkoon ja seisoessaan puun luona hän hyvillään mietti saavansa tunnelista kuivan ja rauhaisan lepopaikan yöksi. Hän kääntyi nyt sisäänkäytävään, tukkiakseen ulkoaukon kivilohkareilla Numan paluun varalta; mutta juuri samassa hänen herkkä korvansa kuuli jotakin, joka jähmetytti hänet patsaaksi ja sai tiukasti tuijottamaan tunnelin suuhun. Hetkeä myöhemmin ison mustaharjaisen leijonan pää ilmaantui aukkoon. Keltaisenvihreät silmät tähystivät pyöreinä ja räpyttämättä suoraan tunkeilevaa tarmangania, ja matalan murinan päästessä syvältä rinnasta huulet menivät irviin ja äkeät raateluhampat paljastuivat.

"Dangon veli!" huudahti Tarzan suuttuneena siitä, että Numa saattoi tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa hyvästä yölevosta. "Minä olen Apinain Tarzan, viidakon herra. Täksi yöksi olen asettunut tänne -- mene!"

Mutta Numa ei mennyt. Päinvastoin se päästi ilmoille uhkaavan karjahduksen ja tuli muutamia askeleita Tarzania kohden. Apinamies sieppasi kiven ja mättäsi sen kohti sähisevää kuonoa. Leijonan luonnosta ei koskaan voi olla varma. Tämäkin saattoi kapaista pakosalle heti ensi hyökkäyksen merkistä -- Tarzan oli aikoinaan täten hätkäyttänyt montakin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kivi iski Numaa keskelle kuonoa, joka on kissaeläinten arka paikka, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt pakoon, se muuttui hillittömän raivon ja tuhovimman välineeksi. Sen häntä kaartui ylös kankeana ja pystynä ja hirveästi karjahdellen se ryntäsi pikajunan nopeudella tarmanganin kimppuun. Ei hetkeäkään liian aikaisin Tarzan päässyt puun luo ja heilahtanut sen oksille, ja siellä hän istua kyykötti herjaten eläinten kuningasta, joka raivokkaana muristen ja kiljuen kierteli hänen allaan.

Nyt satoi jo todentakaa, mikä lisäsi apinamiehen epämukavuutta ja tyytymättömyyttä. Hän oli kovin vihoissaan, mutta koska ennenkin vain suora välttämättömyys oli saattanut hänet hengenvaaralliseen otteluun leijonan kanssa, jonka hirveitä lihaksia, painoa, raateluhampaita ja kynsiä vastaan hän voi panna vain nopeutensa, ei hän nytkään edes ajatellut laskeutua puusta ja ryhtyä epätasaiseen ja hyödyttömään kamppailuun, jonka palkkiona olisi vain vähän enemmän ruumiillista mukavuutta. Niinpä hän siis vain värjötteli oksallaan sateen yhä virratessa ja leijonan tassutellessa alapuolella ja luodessa häneen tavan takaa myrkyllisiä silmäyksiä.

Tarzan mittaili jyrkkiä seiniä nähdäkseen, olisiko niissä mitään pelastusmahdollisuutta. Tavallista miestä ne olisivat pelottaneet, mutta kiipeämiseen tottunut apinamies keksi niissä useita jalansijan paikkoja, jotka tosin olivat epävarmoja, mutta joita pitkin pako sentään voisi hänen järkeilynsä mukaan onnistua, jos vain Numa hetkeksi poistuisi toiseen päähän rotkoa. Mutta Numa ei sateesta huolimatta tehnyt liikettäkään jättääkseen vartiopaikkansa, niin että Tarzan lopulta vakavasti alkoi ajatella, eikö sittenkin olisi parempi koettaa onneaan kamppailussa kuin pitemmältä jäädä puuhun kylmänä, märkänä ja nöyryytettynä.

Mutta juuri hänen pohtiessaan sitä, Numa kääntyi äkkiä ja lähti majesteettisena edes taakseen vilkaisematta kohti tunnelia. Samassa kun hän katosi, Tarzan pudottautui kevyesti puusta ja mennä loikki kuuminta vauhtiaan kallioseinää kohti. Leijona taas oli tuskin päässyt tunneliin, kun jo lähti takaperin sieltä, pyörähti ympäri kuin salama ja hyökkäsi pakenevan apinamiehen perään. Mutta Tarzan oli päässyt hyvän matkaa edelle -- jos hän vain löytäisi käden- tai jalansijan pystysuorasta kallioseinästä, olisi hän turvassa, mutta jos hän hellittäisi otteensa märästä kalliosta, niin hänen tuomionsa olisi selvä, sillä hän putoisi suoraan Numan kynsiin, jolloin suuri tarmanganikin olisi avuton.

Kissan nopeudella Tarzan juoksi ylös kalliota kolmisenkymmentä jalkaa ennenkuin pysähtyi löydettyään varman jalansijan ja katsoi alas Numaan, joka hurjasti mutta turhaan yritti kiivetä kallioseinää päästäkseen käsiksi saaliiseensa. Noin kaksikymmentä jalkaa maasta leijona kykeni kiipeämään, mutta sitten se putosi takaisin. Tarzan katseli sitä hetken ja lähti sitten varovasti nousemaan huippua kohti. Usein hänen oli vaikea löytää tukikohtaa, mutta vihdoin hän veti itsensä yli reunan, nousi, otti maasta kiven, jonka heitti Numaa kohti, ja lähti sitten edelleen.

Löydettyään helppokulkuisen tien solaan hän oli jatkamaisillaan matkaansa kohti vieläkin kestävää kanuunain jylinää, kun äkkinäinen ajatus sai hänet pysähtymään hymyn väreen karehtiessa hänen huulillaan. Hän kääntyi ja lähti nopeasti Numan tunnelin ulkosuulle. Tultuaan aivan sen luo, hän kuunteli hetkisen, ja alkoi sitten nopeasti kerätä isoja kivenlohkareita ja kasata niitä sisäänkäytävään. Hän oli jo miltei sulkenut niillä aukon, kun leijona ilmestyi -- julma ja vihastunut leijona, joka raapi ja kynsi kiviä samalla karjahdellen niin että maa tärisi; mutta karjunta ei toki pelottanut Apinain Tarzania, sillä Kaalan takkuisella rinnalla maaten hän oli sulkenut lapsensilmänsä uneen menneitten vuosien lukemattomina öinä, jolloin koko kuorot samanlaisia karjahduksia olivat olleet hänen tuutulauluaan. Oli tuskin ollut päivää tai yötä hänen viidakkoelämässään -- ja melkein koko elämänsä hän oli viettänyt viidakossa -- ettei hän olisi kuullut nälkäisten tai vihastuneitten tai rakastuneitten leijonain karjuntaa. Sellaiset äänet olivat Tarzanille samaa kuin teille auton toitotus -- jos olette sen tiellä, varoittaa se teitä, mutta ellette ole, huomaatte sitä tuskin. Vertauksellisesti puhuen Tarzan ei ollut auton edessä, sillä hän tiesi ettei Numa voinut päästä häneen käsiksi, ja niinpä hän siis verkalleen jatkoi sisäänkäytävän tukkeamista, kunnes Numalle ei jäisi pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos. Suoritettuaan työnsä hän irvisti telkien takana olevalle leijonalle ja lähti sitten jatkamaan matkaansa itään päin. "Siellä se on nyt ihmissyöjä, joka ei enää ahmaise yhtäkään olentoa", tuumi hän itsekseen.

Sinä yönä Tarzan makasi erään kalliosta riippuvan ja siten suojaavan kivenkielekkeen alla. Seuraavana aamuna hän taas lähti liikkeelle pysähtyen vain tappaakseen saaliin ja tyydyttääkseen nälkänsä. Muut aarniometsän pedot syövät ja sitten asettuvat makuulle, mutta Tarzan ei koskaan antanut vatsansa ehkäistä suunnitelmiaan. Tässä oli yksi suuria eroavaisuuksia apinamiehen ja hänen viidakko- ja metsätoveriensa välillä. Päivän kuluessa ammunta milloin hiljeni milloin vahvistui. Hän pani merkille sen olevan kiivainta aamuvarhain ja heti pimeän tulon jälkeen, mutta yön aikana se miltei loppui. Toisen päivän iltapuolella hän kohtasi rintamalle meneviä joukkoja. Ne näyttivät olevan sissejä, sillä heillä oli muassaan vuohia, lehmiä ja alkuasukaskantajia, joiden kuormina oli viljaa ja muita ruoka-aineita. Hän näki niiden kantavan kaulakammitsaa, ja joukot oli pantu kokoon alkuasukassotilaista, joilla oli saksalaiset univormut. Upseerit olivat valkoisia miehiä. Kukaan ei huomannut Tarzania, joka kuitenkin parin tunnin aikana hiiviskeli heidän parissaan. Hän tutki heidän sotilasmerkkejänsä ja näki, etteivät ne olleet samoja jotka hän oli ottanut eräältä talonsa luona kaatuneelta soturilta. Tämän havaittuaan hän taas erosi heistä ja katosi tiheään pensaikkoon kenenkään häntä näkemättä. Hän oli kohdannut saksalaisia, mutta ei niitä, jotka olivat surmanneet hänen vaimonsa, ja niidenhän käsiinsä saaminen vain oli nyt hänen tarkoituksensa. Hän ei käynyt sotaa eikä tullut ajatelleeksi, että kotoinen verinäytelmä oli voinut olla taistelun vääjäämätöntä yleistuhoa.

Hänen tullessaan lähemmäksi rintamaa, kävivät joukot yhä lukuisammiksi. Siellä oli kuorma-autoja, härkävaljakkoja ja pienen armeijan kaikkia välineitä sekä myös haavoittuneita, jotka joko kulkivat tai kuljetettiin rintaman taakse. Hän oli joku aika sitten mennyt rautatien poikki ja arvasi, että haavoittuneet vietiin sinne kuljetettaviksi pääsairaalaan, ehkäpä aina rannikolla sijaitsevaan Tangaan asti.

Oli jo hämärä hänen saapuessaan Pare-vuorten kätköön tehdylle isolle leirille. Lähestyessään sitä takaa hän huomasi sen vain heikosti vartioiduksi ja vartijat lisäksi huolimattomiksi, joten hänen oli helppo pimeän tultua päästä sisään ja käydä väijymässä ja kuuntelemassa telttojen takana, saisiko mahdollisesti jotakin johtoa löytääkseen puolisonsa surmaajan.

Hänen pysähtyessään teltan sivulle, jonka edustalla istui alkuasukassotilaita, hänen huomionsa kiintyi heti eräisiin alkuasukasmurteella lausuttuihin sanoihin: "Wazirit taistelivat kuin paholaiset, mutta me olimme parempia ja tapoimme ne kaikki ja siinä tuoksinassa sai vaimokin surmansa kapteenin luodista; mutta oli myös aliluutnantti von Goss aika poikaa."

Kuin petoeläin Tarzan kyräili julmana ja pelottomana teltan varjossa. Mitä ajatuksia kulkikaan hänen villien aivojensa läpi? Ken tietää ne? Kauneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ulkonaista raivon merkkiä, kylmistä harmaista silmistä vain loisti tiukka vaarinotto. Äkkiä sotilas, jonka Tarzan oli kuullut ensin puhuvan, nousi ja hyvästi sanoen lähti poistumaan. Kymmenen jalan päästä hän astui apinamiehen ohi ja jatkoi kulkuaan kohti leirin takaosaa, Tarzan perässä, ja pensaikon takana hän hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Ei äännähdystäkään kuulunut petomiehen hyökätessä saaliinsa selkään ja iskiessä sen maahan, sillä samassa hän terässormillaan sulki soturin kurkun ehkäisten jok'ainoan huudahduksen. Kaulasta hän sitten veti uhrinsa pensaitten suojaan. "Älä päästä ääntäkään!" varoitti hän miehen omalla murteella, hellittäessään otteensa.

Miesparka haukkoi ilmaa ja silmiään pyöritellen katsoi ylös nähdäkseen, minkä olion valtaan oli joutunut. Pimeässä hän näki vain ylitseen kumartuvan paljaan ruskean ruumiin, mutta kylläpä hän muisti hirveän voiman, jolla mahtavat lihakset olivat salvanneet häneltä hengityksen ja vetäneet hänet pensaikkoon kuin pikku lapsen. Jos joku puolustuksen ajatus olisikin välähtänyt hänen mieleensä, oli hän siitä heti luopunut, sillä hän ei liikahtanutkaan paetakseen.

"Mikä on sen upseerin nimi, joka surmasi naisen, kun wazirien kanssa taistelitte?" kysyi Tarzan.

"Kapteeni Schneider", vastasi neekeri, kun taas kykeni ääntään käyttämään.

"Missä hän on nyt?" kysyi apinamies.

"Täällä. Ehkä hän on päämajassa. Monia upseereita menee sinne iltaisin saamaan määräyksiä."

"Vie minut sinne", komensi Tarzan, "ja jos minut keksitään, tapan sinut heti. Nouse!"

Neekeri nousi ja opasti hänet kiertotietä takaisin leirille. Useat kerrat heidän oli pakko kätkeytyä ohikulkevilta sotilailta, mutta vihdoin he pääsivät suuren heinäpaalu-kasan luo, jonka takaa mustanahka osoitti jonkun matkan päässä sijaitsevaa kaksikerroksista rakennusta.

"Päämaja", sanoi hän. "Pitemmälle ei voi mennä ilmi tulematta. Siellä on paljon sotilaita."

Tarzan huomasi, ettei neekerin seurassa voinut mennä pitemmälle. Hän kääntyi ja katsahti mieheen ikäänkuin pohtien, miten hänen kanssaan menettelisi.

"Sinä autoit, kun rakennukset sytytettiin tuleen", syytti hän matalalla, mutta silti yhtä pelottavalla äänellä.

Mustanahka vapisi jalkojen tuskin kannattaessa häntä. "Hän käski meidän tehdä sen", puolusti hän itseään.

"Kuka käski?" tiukkasi Tarzan.

"Aliluutnantti von Goss", vastasi sotilas. "Hänkin on täällä."

"Hänet minä etsin käsiini", sanoi Tarzan julmasti. "Mutta äsken sinä kerskuit hyvilläsi siitä kaikesta."

Mies hoippui. Oli kuin hän jo syytöksestä olisi lukenut kuolintuomionsa. Sanaakaan virkkamatta Tarzan taas tarttui miehen kurkkuun. Ei nytkään kuulunut äännähdystäkään. jättiläislihakset jännittyivät. Käsivarret kohosivat nopeasti ilmaan ja niiden mukana mustan soturin ruumis, joka kolmasti ilmassa kiepsahdettuaan putosi tiepuoleen apinamiehen lähtiessä kenraali Krautin päämajalle päin.

Yksi ainoa rakennuksen taustalla seisova vartija oli esteenä. Tarzan ryömi vatsallaan maata pitkin häntä kohden, käyttäen hyväkseen suojapaikkoja kuten vain viidakon kasvattama peto kykenee. Kun vartija katseli häneen päin, pysyi hän maahan painautuneena kuin kivi, kun tämä katseli muuanne, lähti hän nopeasti eteenpäin. Pian hän oli hyökkäykseen sopivan välimatkan päässä. Hän odotti, kunnes mies vielä kerran käänsi selkänsä, nousi siinä samassa ja kahinatta hypähti hänen kimppuunsa. Ei kuulunut nytkään äännähdystä, hänen kantaessaan vartijan kuollutta ruumista kohti rakennusta.

Alakerta oli valaistu, yläkerta pimeä, ikkunoista Tarzan näki ison huoneen ja sen takana pienemmän. Edellisessä oli useita upseereja. Toiset liikuskelivat edestakaisin puhellen keskenään, toiset taas kirjoittelivat kenttäpöytien ääressä. Ikkunat olivat auki, joten Tarzan saattoi kuulla suuren osan keskustelua, mutta ei mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Pääasiallisesti puhuttiin saksalaisten menestyksistä Afrikassa sekä Saksan Euroopan-armeijan mahdollisuuksista tunkeutua Pariisiin. Toiset väittivät keisarin epäilemättä siellä jo olevan, kun ensimmäiset suuret taistelut olivat olleet hyökkääjille niin voitollisia.

Pienessä takahuoneessa istui iso punanaamainen mies pöydän takana. Joitakuita toisiakin upseereja istui vähän taempana, kahden seisoessa kenraalin edessä, joka heiltä kyseli jotakin. Puhellessaan hän hypisteli pöydällä edessään olevaa öljylamppua. Äkkiä kuului ovelta koputus, ja adjutantti astui huoneeseen. Hän tervehti sotilaallisesti ja ilmoitti: "Neiti Kircher on saapunut, kenraali."

"Käskekää hänet sisään", komensi kenraali samalla nyökäten hyvästelyksi kahdelle edessään seisovalle upseerille.

Sisäänastuva neiti sivuutti heidät ovella. Pienessä huoneessa olevat upseerit nousivat ja tekivät kunniaa neidin vastatessa kohteliaisuuteen kumartaen ja vähän hymyillen. Hän oli sangen sievä neito. Ei edes karkea likaantunut ratsastuspuku ja tomukerros hänen kasvoillaan voinut salata sitä totuutta, ja hän oli nuori. Hän ei voinut olla yli yhdeksäntoista.

Astuen pöydän luo, jonka takana kenraali seisoi, hän otti takkinsa sisätaskusta kokoonkäärityn paperin ja ojensi sen kenraalille.

"Istukaa, neiti", sanoi hän, ja eräs upseeri toi tuolin. Ei yksikään puhunut kenraalin lukiessa paperia.

Tarzan arvioi huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko eräs kapteeni Schneider, sillä siellä oli kaksi kapteenia. Neidon hän ajatteli kuuluvan tiedonanto-osastoon vakoilijana. Hänen kauneutensa ei häneen vaikuttanut mitään -- hiventäkään arkailematta hän olisi voinut tehdä vaarattomaksi tuon siron nuoren naisen. Mutta nyt hänellä oli tärkeämpää työtä. Hän tahtoi saada käsiinsä Schneiderin. Vihdoin kenraali katsoi ylös paperista. "Hyvä", sanoi hän neidolle ja sitten eräälle adjutanteistaan: "Lähettäkää kutsumaan majuri Schneideriä." Majuri Schneideriä! Tarzan tunsi niskakarvainsa pörhistyvän. Nyt hänen vaimonsa surmaaja oli jo ylennettykin!

Adjutantti lähti huoneesta, missä alkoi yleinen keskustelu, josta Tarzan pääsi selville, että Saksan Itä-Afrikan joukot olivat nykyään voitolla englantilaisista. Apinamies seisoi niin edullisesti pensaitten peitossa, että saattoi tarkastella huonetta sisälläolijain tai ulkoatulijain näkemättä häntä. Joka hetki hän kuitenkin odotti patrullin ilmaantuvan ja keksivän, että vahti oli poissa paikalta, jolloin tietenkin heti pantaisiin perinpohjanen tarkastus toimeen.

Kärsimättömästi hän odotti etsimänsä miehen tuloa, ja vihdoin ilmaantuikin majuria kutsumaan lähetetty adjutantti seurassaan keskikokoinen upseeri, jolla oli yrmeät kasvot ja niissä ylöspäin taivutetut viikset. Tulija astui pöydän luo, pysähtyi ja teki kunniaa. Kenraali vastasi tervehdykseen ja kääntyi sitten neidon puoleen.

"Neiti Kircher", sanoi hän, "sallikaa minun esitellä majuri Schneider..."

Tarzan ei odottanut jatkoa. Asettaen kätensä ikkunalaudalle hän loikkasi huoneeseen keskelle keisarin hämmästyneitä upseereita. Yhdellä hyppäyksellä hän oli pöydän luona ja pyyhkäisi kädellään lampun suoraan kenraalin syliin. Koettaen välttää kärventymistä tämä kaatui taaksepäin lattialle tuolineen kaikkineen. Kaksi adjutanttia syöksyi apinamiehen kimppuun, joka tarttui ensimmäiseen ja heittää hujahutti hänet toista kohti. Tyttö oli hypähtänyt tuoliltaan ja puristautui seinää vasten. Muut upseerit huusivat vartiostoa ja apua. Tarzan halusi päästä käsiksi vain yhteen, jota ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään. Vapauduttuaan hyökkääjistä vähäksi aikaa hän tarttui majuri Schneideriin, heitti hänet olkapäilleen ja katosi ikkunasta niin nopeaan, että hämmästyneet läsnäolijat tuskin tajusivat mitä oli tapahtunut.