Part 12

Hänettä nuo kaksi epäilemättä kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä, jos jotenkuten välttyisivät muilta hävittäviltä voimilta. Aamulla Tarzan oli jo tuonut heille hedelmiä, pähkinöitä ja viikunoita ja nyt hänellä oli olallaan metsäriistansa, kun nuo kaksi taas korkeintaan kykenivät noutamaan vettä joesta. Nytkin tuossa kulkiessansa he eivät tietäneet Tarzanin läsnäolosta niin mitään. He eivät tietäneet, että hänen terävät silmänsä tarkastelivat heitä, eivätkä sitäkään, että toiset vähemmän ystävälliset tuijottivat myös heitä aita-aukon lähellä olevasta pensaikosta. He eivät näitä asioita tunteneet, mutta Tarzan tiesi ne tarkalleen. Ei hänkään nähnyt itse petoa, joka väijyi lehvistön piilossa, mutta hän tiesi sen olevan siellä ja tiesi myös sen aikeet aivan kuin se olisi ollut selvästi nähtävissä.

Pensaikon lehtien hiljainen vipajaminen oli hänelle ilmoittanut eläimen läsnäolosta, sillä tuuli ei sellaista liikehtimistä synnyttänyt. Se aiheutui siitä, että pensaan varret olivat joutuneet puserrukseen, kuten tietää jokainen elämänsä viidakossa viettänyt, ja lisäksi toi tuuli apinamiehen herkkiin sieraimiin epäämättömän todistuksen, että Sheeta, pantteri, siellä väijyi noita kahta joelta palaavaa ihmistä.

He olivat jo ehtineet puolitiehen, kun Tarzan komensi heidät pysähtymään. Hämmästyneinä he katsoivat suuntaan, mistä kuulivat hänen äänensä, jolloin näkivät hänen kevyesti pudottautuvan puusta maahan ja lähtevän heitä kohden.

"Tulkaa hitaasti tänne", neuvoi hän. "Älkää juosko, sillä jos niin teette, hyökkää Sheeta kimppuunne." He tekivät, kuten käsketty oli, kasvoillaan ihmettelyn ilme.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi nuori englantilainen. "Kuka on Sheeta?" Vastauksen sijasta apinamies äkkiä nakkasi Bara-kauriin ruhon maahan ja lähti juoksemaan heitä kohti silmät tähdättyinä jonnekin heidän taaksensa. Silloin nuo kaksi kääntyivät katsomaan, jolloin näkivät Sheetan, joka paholaiskasvoineen ryntäsi heihin päin.

Vihan ja epäluulon tuntein oli Sheeta nähnyt apinamiehen pudottautuvan puusta ja käyvän hänen saaliinsa luo. Hänen elämänkokemuksensa ja vaistonsa sanoivat, että tarmangani aikoi ryöstää häneltä saaliin, ja koska se oli nälkäinen, ei se tahtonut näin helposti luopua omastansa.

Tyttö tukahdutti vaistomaisesti esille pyrkivän huudon nähdessään tuon raateluhampailla varustetun pedon ryntäävän kimppuunsa. Hän turvautui vapisten mieheen, joka niin aseeton ja avuton kuin olikin asettui suojelemaan häntä omalla ruumiillaan. Tarzan huomasi teon, ja niin tottunut kuin hän olikin näkemään urhoollisuutta, viehättyi hän miehen toivottomasta ja turhasta uljuudesta.

Hyökkäävä pantteri lähestyi nopeasti, eikä väli pensaikosta uhrien luo ollut suuri. Ajassa, joka menee kymmenen sanan järjelliseen lukemiseen, vankkajäseninen kissaeläin ehtisi perille ja suorittaisi tekosensa. Mutta jos Sheeta oli nopsa, oli sitä Tarzankin. Englantilainen luutnantti näki hänen pyyhältävän ohitsensa kuin myrskytuulen. Hän näki pantterin muuttavan suuntaa ikäänkuin välttääksensä alastoman villi-ihmisen hyökkäystä ja päästäksensä surmaamaan saaliinsa, jotta sitten vasta voisi estää sitä joutumasta tuolle anastajalle. Luutnantti Smith-Oldwick näki kaiken tämän ja huomasi myös ihmettelynsä yhä lisääntyessä, kuinka apinamieskin poikkesi suunnastaan ja lensi pilkkuisen pedon kimppuun kuin pelaaja jalkapallon perään. Hän näki vahvan ruskean ruumiin heittäytyvän petoa vastaan, vasemman käden kiertyvän sen vasemman olan editse ja oikean käden sen oikean etujalan taa, ja sitten molempien kiepsahtavan ympäri kerta toisensa perästä. Hän kuuli eläimellistä sähinää ja murinaa ja huomasi kauhuksensa, että ottelevan miehen kurkusta lähteviä ääniä tuskin saattoi eroittaa pantterin kähinästä.

Ensi pelon huumauksen mentyä ohi tyttö hellitti otteensa miehestä. "Emmekö voi mitään tehdä?" kysyi hän. "Emmekö voi auttaa, ennenkuin peto hänet tappaa?"

Englantilaisen etsiskellessä silmillään maasta jotakin asetta hyökätäksensä pantterin kimppuun, huudahti tyttö ja lähti juoksujalkaa majalle. "Odottakaa siellä!" huusi hän taaksensa. "Tuon keihään, jonka hän minulle jätti."

Smith-Oldwick näki pantterin raapivien kynsien etsivän miehen lihaa, ja mies puolestansa koetti kaikin keinoin välttää niitä. Hänen lihaksensa hänen ruskean ihonsa alla jännittyivät. Suonet niskassa ja otsassa pullistuivat hänen yltyvin voimanponnistuksin koettaessaan puristaa henkeä tuosta suuresta ruumiista. Apinamiehen hampaat olivat iskeytyneet Sheetan niskaan ja jalkansa hänen oli onnistunut kiertää sen ruumiin ympäri. Hypähdellen ja sähisten peto koetti vapautua otteesta. Se heittäytyi maahan kierittelemään, se nousi takajaloillensa ja viskautui taaksepäin, mutta yhä vain villi mies pysytteli kiinni ruskein voimakkain käsin yhä kiinteämmin puristaen pedon rintaa.

Tällöin saapui paikalle läähättäen tyttö kädessänsä Tarzanin hänelle puolustusaseeksi jättämä lyhyt keihäs. Hän ei ehtinyt ojentaa sitä englantilaiselle, joka riensi sitä ottamaan, vaan ryntäsi hänen ohitsensa rykelmän luo, josta yhtenä sotkuna näkyi milloin keltainen talja milloin ruskea iho. Useita kertoja hän yritti pistää aseensa pedon ruumiiseen, mutta pidättyi peläten vahingoittavansa apinamiestä. Kun vihdoin molemmat hetkisen olivat hiljaa pedon levätessä ponnistuksista, syöksi Bertha Kircher keihään sisään kellertävästä kyljestä ja työnsi sen aina villiin sydämeen asti.

Tarzan nousi Sheetan elottomalta ruumiilta ja ravisti itseänsä kuten karvapeitteisten eläinten on tapana tehdä. Kuten monet muutkin hänen tavoistansa oli tämäkin pikemmin ympäristön kuin perinnöllisyyden juurruttama, ja vaikka hän ulkomuotonsa puolesta olikin ihminen, tuntui hänen menettelynsä tytöstä ja englantilaisesta täysin luonnolliselta. Oli kuin Numa olisi ottelun jälkeen suorinut kuntoon harjaansa ja taljaansa, mutta samalla siinä oli jotakin kauheaakin aivankuin äskeisen kamppailun aikana hänen hienopiirteisiltä huuliltansa päässeissä hirveissä ärähdyksissäkin.

Tarzan katsahti tyttöön hämmästynyt ilme kasvoillansa. Taas Apinain Tarzan oli joutunut kiitollisuuden velkaan tuolle tytölle, josta hän ei pitänyt, mutta jonka uljuutta hän itse ollen rohkeuden henkilöitymä ei voinut olla ihailematta.

"Tässä on saalis", sanoi hän nostaen Baran ylös. "Te luultavasti keitätte osanne, mutta Tarzan ei turmele omaansa tulella."

He seurasivat häntä majalle, jossa hän leikkasi heille useita viipaleita ottaen hyvän palasen itsekin, ja tyttö hoiteli emännyyttä heidän alkeellisella ateriallansa. Hänen puuhatessaan vähän syrjemmällä tarkastelivat luutnantti ja apinamies häntä.

"Hän on ihmeteltävä, eikö olekin?" mumisi Smith-Oldwick.

"Saksalainen vakoilija!" vastasi Tarzan.

Englantilainen kääntyi häneen nopeasti. "Mitä tarkoitatte?" huudahti hän.

"Sitä mitä sanoin", vastasi apinamies. "Hän on saksalainen ja vakoilija."

"Sitä en usko", huudahti lentäjä.

"Ei tarvitsekaan", vastasi Tarzan. "En välitä, mitä uskotte. Näin hänet neuvottelemassa saksalaisen kenraalin ja tämän esikunnan kanssa Tavetan lähellä olevassa leirissä. Kaikki tunsivat hänet, kutsuivat häntä nimeltä, ja hän ojensi kenraalille erään paperin. Seuraavan kerran näin hänet valepuvussa englantilaisten rintamalla ja sen jälkeen tuomassa tiedonantoja saksalaiselle upseerille Wilhelmstaliin. Hän on saksalainen ja vakoilija, mutta koska hän on nainen, annan hänen olla omissa oloissansa."

"Uskotteko todella tuon kaiken todeksi?" kysyi nuori luutnantti. "Hyvä Jumala! Minä en voi uskoa sitä. Hän on niin suloinen, uljas ja hyvä."

Apinamies ravisti hartioitansa. "Urhoollinen hän on", sanoi hän, "mutta hän on se, miksi olen häntä sanonut, ja sellaista minä vihaan."

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick hautasi kasvonsa käsiinsä. "Jumala minulle anteeksi antakoon", sanoi hän vihdoin, "mutta minä pidän hänestä." Apinamies loi halveksivan katseen toveriinsa ja nousi. "Tarzan lähtee taas metsästämään", sanoi hän. "Teillä on tarpeeksi ruokaa kahdeksi päiväksi. Niiden kuluttua palaan taas."

Nuo kaksi katselivat häntä, kunnes hän katosi lehvikköön.

Hänen mentyänsä tunsi tyttö epämääräistä pelkoa, jota ei milloinkaan tuntenut ollessansa Tarzanin lähellä. Julman viidakon väijyvät vaarat tuntuivat uhkaavammilta, kun apinamiestä ei ollut turvana. Hänen puhellessaan heidän kanssansa pieni olkikattoinen maja ympäröivine piikkipensas-aitoineen tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Hän toivoi, että apinamies olisi jäänyt heidän luoksensa -- kaksi päivää tuntui iankaikkisuudelta, sillä sisältyihän niihin alituista pelkoa ja ainaista uhkaavaa vaaraa. Hän kääntyi seuralaiseensa.

"Toivoisinpa, että hän olisi jäänyt tänne", sanoi hän. "Tuntuu aina turvallisemmalta, kun hän on lähellä. Hän on kovin yrmeä ja peloittava, mutta sittenkin tuntuu hänen seuransa luotettavammalta kuin kenenkään muun ihmisen. Hän näyttää tuntevan vastenmielisyyttä minua kohtaan, mutta tiedän, ettei hän sallisi minkään vahingoittaa minua. En ymmärrä tuota miestä."

"En minäkään", vastasi englantilainen. "Mutta sen tiedän, että olomme täällä on haitaksi hänen suunnitelmillensa. Hän haluaisi päästä meistä, ja luulenpa miltei hänen toivovan palatessaan löytävänsä meidät tuhoutuneina johonkin niistä vaaroista, jotka meitä tässä maassa alati väijyvät. -- Mielestäni meidän olisi koetettava päästä takaisin valkoihoisten asutuksille. Miehemme ei halua pitää meitä täällä, eikä ole otaksuttavaa, että voisimme kauankaan elää tällaisessa villissä erämaassa. Olen matkustanut ja metsästellyt useissa Afrikan osissa, mutta milloinkaan en ole nähnyt enkä kuullut paikkakunnasta, jossa asustaisi niin paljon petoja ja villi-ihmisiä kuin täällä. Jos heti lähdemme itärannikolle päin, ei vaaramme siitä juuri suurene, ja jos selviydymme ensimmäisestä päivästä, uskon löytävämme keinon päästä rannikolle muutamassa tunnissa, sillä koneeni pitää vielä olla samassa paikassa, johon laskeuduin hetkeä aikaisemmin kuin neekerit minut vangitsivat. Täällä tietenkään ei ole ketään, joka kykenisi saamaan sen liikkeelle, eikä heillä ole mitään syytä sitä hävittääkään. Olen kutakuinkin varma, että mustanahat pelkäävät ja epäilevät tuota outoa kapinetta niin paljon, etteivät rohkene sitä lähestyä. Sen pitää todellakin olla vielä siellä paikoillansa ja valmiina viemään meidät turvallisesti uutisasutuksille."

"Mutta emme kuitenkaan voi lähteä, ennenkuin hän saapuu", sanoi tyttö. "Emme voi lähteä noin vain muitta mutkitta, edes kiittämättä ja hyvästi sanomatta. Olemme hänelle liian suuressa kiitollisuuden velassa."

Mies katsahti tyttöön ääneti. Hän mietti, tiesikö tyttö Tarzanin arvostelun hänestä, ja tuumiskeli sitten itse, olivatko tämän syytökset oikeat. Mitä kauemmin hän tyttöä katseli, sitä vaikeammaksi kävi uskoa tätä vihollisen vakoilijaksi. Hän oli vähällä kysyä häneltä suoraa päätä, mutta kun ei saanut sitä suustansa, päätti hän lopuksi odottaa, kunnes aika ja pitempi tuttavuus osoittaisivat syytöksen todeksi tai vääräksi.

"Luulen, että mies olisi perin mielissään, jos palatessansa ei meitä täältä tapaisi", sanoi hän, ikäänkuin ei keskustelussa olisi mitään vaitioloa ollutkaan. "Ei ole syytä vaarantaa henkeämme vielä kahdeksi päiväksi vain siksi, että saisimme kiittää häntä, niin suuren arvon kuin annammekin hänen palveluksillensa. Te puolestanne olette maksanut veikanne hyvinkin runsaasti, ja siitä mitä hän minulle kertoi päättelen, että etenkään teidän ei pitäisi tänne kauemmaksi jäädä."

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"En halua sanoa", vastasi englantilainen hermostuneesti kaivellen maata keppinsä kärjellä, "mutta annan sanani siitä, että hän mieluimmin näkisi teidän lähtevän täältä."

"Kertokaa, mitä hän sanoi", pyysi tyttö. "Minulla on oikeus tietää."

Luutnantti Smith-Oldwick ryhdistäytyi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. "Hän sanoi vihaavansa teitä", lasketti hän tulemaan. "Hän sanoi auttaneensa teitä vain velvollisuudesta, syystä että olette nainen."

Tyttö ensin kalpeni ja sitten punastui. "Olen valmis lähtemään heti paikalla", sanoi hän. "Parasta, että otamme tästä vähän lihaa mukaamme. Ei ole vähintäkään tietoa, milloin sitä taas saamme."

Sitten nuo kaksi lähtivät pitkin joen vartta etelään päin. Miehellä oli kädessä Tarzanin jättämä lyhyt keihäs, ja tyttö oli kokonaan aseetta lukuunottamatta keppiä, jonka hän valitsi itsellensä rakennusjätteiden kasasta. Ennen lähtöä hän oli pyytänyt miestä jättämään Tarzanille paperin, jossa kiittivät vieraanvaraisuudesta ja jättivät hyvästi. Tämän he pienellä puutikulla naulitsivat majan seinään.

Heidän oli alati oltava varuillansa, kun eivät koskaan tietäneet, mikä seuraavassa polun mutkassa heitä kohtaisi tai mikä vaara väijyisi tiepuolen pensaikossa. Vältettävä oli myöskin Numabon mustia sotureita, ja kun kylä oli suoraan heidän edessään, oli heidän tehtävä pitkä kierros päästäksensä sen ohi ilmi tulematta.

"Minä en pelkää niin paljon alkuasukasneekereitä kuin Usangaa ja hänen joukkoansa", sanoi tyttö. "Hän ja hänen miehensä kuuluivat kaikki saksalaiseen alkuasukasrykmenttiin. Paetessansa he toivat minut mukanaan aikoen pitää minua joko panttivankina tai myydä minut jonkun pohjoisvaltion mustan sulttaanin haaremiin. Usanga on paljon vaarallisempi kuin Numabo, sillä hän on saanut eurooppalaista sotilaskasvatusta ja hänellä on enemmän tai vähemmän uudenaikaisia aseita ja varusteita."

"Olipa onni minulle", huomautti englantilainen, "että minut keksi tietämätön Numabo eikä tuo maailman viisautta omaava Usanga. Hän ei olisi kai pelännyt tuota jättiläislentokonetta ja olisi liiankin hyvin tietänyt, kuinka saisi sen käyttökelvottomaksi."

"Rukoilkaamme hartaasti, ettei musta kersantti ole sitä löytänyt", sanoi tyttö.

He tekivät arvelujensa mukaan noin mailin mutkan kylästä poispäin ja kääntyivät sitten poluttomaan pensaikkoon itään päin. Kasvullisuus oli monin paikoin niin tiheä, että he toisinaan pääsivät eteenpäin vain käsin ja polvin ryömimällä, toisinaan taas kiipeilemällä yli monen monien kaatuneitten puitten. Köynnöskasvit olivat sitäpaitsi kietoutuneet sekä kuivuneisiin että tuoreihin puihin niin monin kerroin, että niistä muodostui oikeita verkkoja heidän tiellensä. Heistä etelään olevalle avoimelle niitylle oli kokoontunut joukko mustia sotureita, jotka siinä ihmettelivät keskellään olevaa esinettä. He olivat puetut riekaleihin, jotka kerran olivat olleet saksalaisen alkuasukasrykmentin univormuja. He olivat sangen vastenmielisiä olioita ja ensi miehenä heidän joukossansa rehenteli musta kersantti Usanga. Heidän mielenkiintonsa esineenä oli englantilainen lentokone.

Heti kun luutnantti oli tuotu Numabon kylään oli Usanga lähtenyt konetta etsimään osaksi uteliaisuudesta osaksi hävittämisen aikeissa, mutta sen löydyttyä olikin hänen mieleensä juolahtanut uusi ajatus pidättänyt hänet sitä tuhoamasta. Tietäen koneen olevan hyvin kallisarvoisen oli hän alkanut tuumia, kuinka käyttäisi saalista hyväksensä. Joka päivä hän oli käynyt sitä katsomassa, ja vaikka se alussa oli hänestä tuntunut melko peloittavalta, alkoi hän lopuksi pitää sitä omanansa, joten hän lopulta kiipesi sen sisäänkin, jopa alkoi toivoa oppivansa sitä käyttämäänkin.

Mikä sankarityö olisikaan, kun kerran lentäisi tuolla ilmassa kuin lintu korkeammalla pisimpiäkin puita! Kuinka pelkäisivät ja ihmettelisivät häntä silloin hänen toverinsa! Jos hän vain osaisi lentää, kunnioittaisivat koko suuren keski-Afrikan sinne tänne siroitellut kylät häntä kuin jumalaa.

Usanga hieroi käsiänsä ja maiskutti paksuja huuliaan. Silloinpa hän vasta tulisi rikkaaksi, sillä kaikki kylät maksaisivat hänelle veroa, ja vaimoja hän voisi pitää ainakin tusinan. Viime ajatus kuitenkin toi hänen mieleensä Naratun, tuon äkäpussin, joka hallitsi häntä rautaisin käsin. Usanga irvisti ja koetti unohtaa tuon tusinan vaimoja, mutta sittenkin se viehätti häntä niin, että äkkiä huomasi järkeilevänsä, ettei jumalakaan olisi juuri sitä eikä tätä, ellei olisi ainakin kaksi tusinaa vaimoja.

Hän sormieli koneosia puoleksi toivoen puoleksi peläten, että osuisi osaseen, joka panisi koneen lentoon. Hän oli usein nähnyt englantilaisten liitelevän saksalaisten rintaman yllä, ja se oli näyttänyt niin mutkattomalta, että hän oli aivan varma voivansa tehdä samoin, jos vain joku kerrankin näyttäisi miten menetellä. Aina hän silloin toivoi, että koneella tullut ja sitten Numabon kylästä pakoon päässyt valkoinen mies joutuisi hänen käsiinsä, jolloin hän toden teolla saisi opetella lentämään. Tämän vuoksi hän niin paljon oleilikin koneen lähistöllä, päätellen että valkoinen mies mahdollisesti palaisi sitä etsimään. Vihdoin hän saikin palkan odotuksestansa, sillä juuri tänä päivänä kohta sen jälkeen kun oli jättänyt koneen ja lähtenyt tiheikköön sotureinensa hän kuuli ääniä pohjoisesta, ja asetuttuaan miehinensä väijyksiin molemmin puolin polkua huomasi hän riemuksensa englantilaisen upseerin ja valkoisen tytön ilmaantuvan näkyviin.

Neekeri saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta, sillä eihän hän ollut toivonut kohtalon olevan niin suopean, että johdattaisi nuo molemmat haluamansa henkilöt yht'aikaa hänen käsiinsä.

Tullessansa tietä pitkin vaaraa aavistamattakaan selitteli mies tytölle, että heidän nyt piti olla sangen lähellä konetta. Heidän koko huomionsa oli kiintynyt suoraan edessä olevaan tiehen, kun he odottivat sen piankin loppuvan niittyyn, jolla olisi heille elämää ja vapautta tuottava lentokone.

Kun tie oli leveä, joten he kulkivat rinnakkain, avautuikin eräässä tien äkkimutkassa heidän molempien eteen puiston tapainen aukiopaikka ja myös tuo kaivattu pelastuksen väline.

Helpotuksen ja ihastuksen huudahdus puhkesi esiin heidän huuliltaan, mutta samassapa myös Usanga ja hänen mustat soturinsa nousivat pensaikosta ja piirittivät heidät.

_Jatkona ilmestyy romaani "Tarzan ja valkoinen nainen"_