Part 10

"Hän ei enää koskaan lennä", sanoi Numabo. "Ei ihmisen sovellu lentää ilmassa, vain pahansuovat henget tekevät niin, ja Numabo-päällikkö kyllä huolehti siitä, ettei valkonaama enää ryhdy sellaisiin hommiin", ja näin sanoen työnsi hän nuorta upseeria raa'asti kohti kylän keskessä olevaa majaa, jonne hänet teljettiin kahden rotevan soturin vartioimana.

Oman onnensa nojassa hän sai olla yli tunnin, jona aikana hän turhaan yritti irroittaa siteitä ranteistaan. Sitten astui majaan musta Usanga-kersantti ja lähestyi vankia.

"Mitä minulle aiotaan tehdä?" kysyi englantilainen. "Minun maani ei ole sodassa tämän heimon kanssa. Te puhutte heidän kieltänsä. Sanokaa heille, etten ole heidän vihollisensa, että kansani on mustien ystävä ja että heidän täytyy laskea minut rauhassa menemään."

Usanga nauroi. "Eivät he eroita englantilaista saksalaisesta", sanoi hän. "Ei heitä liikuta, kuka olette, sen he vain tietävät, että olette valkoihoinen ja siis vihollinen."

"Mutta miksi he sitten ottivat minut kiinni elävänä?" kysyi luutnantti.

"Tulkaa", sanoi Usanga ja vei englantilaisen majan ovelle. "Katsokaa", sanoi hän mustalla sormellansa osoittaen kylän raitin päähän, jossa avautui pieni tori.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick näki neekerittärien siellä asettelevan risukimppuja paalun ympärille ja sytyttelevän tulia isojen kattiloiden alle. Hänen kohtalonsa oli siis liiankin selvä.

Usanga piti tarkasti silmällä valkoista miestä, mutta jos hän odotti saavansa nähdä pelon merkkejä, erehtyi hän peräti, sillä nuori luutnantti vain kohautti olkapäitään ja kääntyi häneen päin sanoen: "Aiottekos te ryökäleet syödä minut?"

"Ei minun mieheni", vastasi Usanga. "Me emme syö ihmislihaa, mutta wamabot syövät. He teidät syövät, mutta me teidät surmaamme juhlapaistiksi, engelsmanni."

Englantilainen jäi oviaukosta tarkkaavasti katselemaan, kuinka valmisteltiin syöminkejä, jotka niin julmasti päättäisivät hänen maallisen elämänsä. Todennäköisesti hän hiukan pelkäsi, mutta kätki sen viileän järkähtämättömyyden naamarin alle. Uhrin urheus ei ollut vaikuttamatta karkeaan Usangaankaan, sillä vaikka hän oli tullut kiusoittelemaan, ehkäpä kiduttamaankin, avutonta vankia, ei hän nyt tehnyt kumpaakaan, vaan tyytyi vain soimaamaan valkoista rotua, etenkin englantilaisia, joiden lentäjät olivat tuottaneet paljon tuhoa Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukoille.

"Tästä lähtien teidän isot lintunne eivät enää lennä miehiemme yli ja syökse joukkoomme tuhoa tuottavia pommejaan -- Usanga pitää siitä huolen", ja hän lähti äkkiä tiehensä kohti miehiänsä, jotka, paalun luo kokoontuneina naurattivat siellä naisiansa.

Hetkeä myöhemmin englantilainen näki heidän lähtevän kylän portista ulos, jolloin hän taas alkoi hautoa turhia pakoajatuksia.

* * * * *

Useita maileja kylästä pohjoiseen oli lähellä virtaavaa jokea pieni ylänne, jota viidakko oli kiertänyt jättäen vain muutamia puita tuolle muutaman tynnyrinalan suuruiselle ruohoakasvavalle alalle. Täällä työskentelivät ahkerasti mies ja tyttö rakentaen aitaa, jonka ympäröimälle alalle olivat jo pystyttäneet olkikattoisen majan.

He työskentelivät miltei ääneti vain silloin tällöin vaihtaen keskenänsä jonkun ohjeen tai kysymyksen. Lantiovaatetta lukuunottamatta oli mies alasti. Aurinko ja tuuli olivat parkinneet hänen ihonsa tummanruskeaksi. Hän liikkui sirosti kuin viidakkokissa, ja raskaiden esineiden nosto oli hänelle yhtä helppoa kuin tyhjien käsien kohottaminen.

Kun mies ei katsonut tyttöön, huomasi tämä silmiensä vetäytyvän mieheen ja joka kerta oli niissä silloin hämmästynyt ilme -- ikäänkuin edessä olisi ratkaisematon arvoitus. Hänen tunteensa miestä kohtaan olivat pelonsekaiset, sillä lyhyenä tuttavuusaikana hän oli tuossa puolijumalan-kauniissa jättiläisessä huomannut sekä yli-ihmisen että viidakon villin pedon kummasti yhtyneinä. Ensin hän oli tuntenut vain naisellista pelkoa, joka tietenkin johtui hänen onnettomasta asemastaan.

Oli jo tarpeeksi kauhistavaa olla Keski-Afrikan tutkimattomissa seuduissa kaksin villin miehen kanssa, mutta vielä pahemmaksi kävi asia, kun tiesi tuon miehen olevan verivihollisen ja että oli hyökkäämällä hänen kimppuunsa vielä yksityisesti antanut aihetta yrmeihin suunnitelmiin.

Kuukausi takaperin hän oli nähnyt miehen ensi kerran tämän tullessa saksalaisten päämajaan ja ryöstäessä sieltä onnettoman majuri Schneiderin, jonka kohtalosta upseeritoverit eivät olleet saaneet pienintäkään tietoa. Sitten hän oli nähnyt hänet taas, kun mies pelasti hänet leijonan kynsistä ja otti hänet vangikseen selittäen tunteneensa hänet englantilaisten leirissä. Tällöin hän oli iskenyt hänet maahan pistoolinsa perällä ja paennut. Että mies ei kenties kuitenkaan tahtonut henkilökohtaista kostoa, oli käynyt ilmi Wilhelmstalissa tuona yönä, jolloin hän oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta ei ollut kajonnut häneen.

Ei, häntä hän ei ymmärtänyt. Mies vihasi häntä, mutta samalla kuitenkin suojeli, sitähän todisti se seikka, että oli estänyt isot apinat repimästä häntä palasiksi hänen ollessaan pakomatkalla wamabojen kylästä, jonne musta Usanga-kersantti oli hänet vankina kuljettanut. Mutta miksi hän suojeli häntä? Mitähän hirveätä tarkoitusta varten tuo kesytön vihollinen varjeli häntä julman viidakkonsa muilta olioilta? Hän koetti karkoittaa ajatuksistansa tulevan kohtalonsa pohtimisen, mutta yhä vain mielikuvat ahdistivat häntä, vaikka hänen olikin pakko myöntää, ettei miehen käytöksessä ollut mitään, joka tukisi hänen pelkoansa. Hän arvosteli ehkä häntä mittakaavan mukaan, jota oli oppinut käyttämään muille miehille, ja piti häntä villinä olentona, jolta ei voinut odottaa enempää ritarillisuutta kuin tuttavapiirinsä sivistyneiltä herroilta.

Neiti Bertha Kircher oli luonteeltaan seurusteleva ja hilpeä. Hän ei ollut taipuva antautumaan sairaalloisten enteiden pohtimiseen ja ennen kaikkea hän kaipasi seuraa lähimmäistensä kanssa ja ajatusten vaihtoa, mikä on selvä eroitus ihmisen ja eläinten välillä. Tarzan taas ei seuraa tarvinnut. Oleskellessaan monet vuodet puoliksi yksin olentojen parissa, joiden suullinen seurustelukyky oli tavattoman rajoitettu, hän oli miltei kokonaan saanut turvautua omaan ajanviettokykyynsä.

Hänen toimelias mielensä ei ollut koskaan levossa, mutta kun hänen viidakkotoverinsa eivät voineet seurata eivätkä ymmärtää hänen mielikuvituksensa lentoa, oli hän jo aikoja sitten oppinut pitämään kaikki omina hyvinään, joten hänellä ei nytkään ollut tarvetta uskoa niitä muille. Tämä yhtyneenä hänen vastenmielisyyteensä tyttöä kohtaan riitti sulkemaan hänen huulensa paitsi mikäli kyseessä oli jokin välttämätön sananvaihto. Bertha Kircher oli naisellinen nainen ja huomasi siis piankin, että oli tavattoman harmittavaa, kun ei saanut keskustella, vaikka kerran oli puhekumppani. Hänen pelkonsa haihtui vähitellen, ja hän oli pakahtua tyydyttämättömästä uteliaisuudesta, mitä mies aikoisi hänelle tehdä ja kuka hän oli, sillä hän ei muuta voinut kuin arvailla ja ihmetellä niin hänen entistä kuin nykyistäkin outoa elämäänsä viidakossa, jossa oli ystävystynyt villeihin apinoihin ja seurustellut niiden kanssa.

Pelon kadottua hän sai tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä, mitä aikoisi tehdä, kun maja ja suoja-aita olivat valmiit.

"Lähden länsirannikolle, jossa olen syntynyt", vastasi Tarzan. "En tiedä vielä koska. Koko elämä on edessäni, eikä viidakossa ole syytä kiirehtiä. Me täällä emme aina juokse paikasta toiseen kuten te ulkomaailman ihmiset. Kun olen ollut täällä kylliksi, lähden länteen, mutta ensin minun on huolehdittava, että teillä on turvallinen paikka nukkuaksenne ja että olette oppinut hankkimaan välttämättömimmät tarpeenne. Ja se ottaa aikaa."

"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huudahti tyttö, ja hänen äänensä ilmaisi, kuinka hän pelkäsi tuota mahdollisuutta. "Aiotteko jättää minut tänne yksin kauheaan viidakkoon petojen ja villi-ihmisten saaliiksi satojen mailien matkan päähän valkoisten asutuksista, tänne, missä kaikki ilmeisesti viittaa siihen, ettei sivistyneen ihmisen jalka ole milloinkaan näitä seutuja polkenut."

"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "En minä ole teitä tänne tuonut. Kohtelisiko kukaan teidän miehistänne tämän paremmin vihollisen naisia?"

"Kyllä!" huudahti tyttö. "Varmasti. Ei yksikään mies minun rotuani jättäisi valkoihoista naista yksinään tähän hirveään seutuun."

Tarzan kohautti leveitä hartioitansa. Keskusteluhan oli hyödytöntä, eikä hän pitänyt siitä, että se kävi saksaksi. Hän olisi tahtonut tytön puhuvan englantia, ja samassa johtui hänen mieleensä, että oli nähnyt hänet valepuvussa englantilaisten leirissä, joten hän siis luultavasti osasi englantia, ja niinpä hän kysäisi.

"Tietysti puhun", huudahti tyttö, "mutta en tietänyt teidän puhuvan."

Tarzan huomasi hänen kummastuksensa, mutta ei antanut mitään selitystä. Häntä vain ihmetytti, kuinka tyttö saattoi ihmetellä englantilaisen englannintaitoa, ja samassa johtui hänen mieleensä, että tyttö nähtävästi piti häntä vain viidakkoihmisenä, joka sattumalta oli oppinut saksaa usein käymällä saksalaisten uutisasutuksilla. Siellähän vain tyttö oli hänet nähnyt eikä siis kai tietänyt hänen olevan englantilaisen synnyltä ja omistavan kodin Englannin Itä-Afrikassa. Samantekevää mitä tyttö hänestä tietäisi, ja mitä vähemmän, sen paremmin hän saisi ongituksi häneltä tietoja saksalaisten vakoilutoiminnasta ja -järjestelmästä, jonka edustaja tyttö oli. Ja niin hän antoi tytön jäädä uskoon, että hän oli se, miltä näyttikin -- villin viidakon kesytön asukas, jolla ei ollut heimoa eikä isänmaata ja joka vihasi kaikkia valkoihoisia yhtä paljon, ja näin hän todella ajattelikin. Sehän selitti täysin hänen hyökkäyksensä majuri Schneiderin ja tämän veljen hauptmann Fritzin kimppuun.

Taas he ryhtyivät jatkamaan aitaa, joka olikin jo miltei valmis, tytön auttaessa parhaan kykynsä mukaan. Tarzan ei voinut muuta kuin nyrpeästi panna merkille, kuinka halusta tyttö tahtoi olla hänelle avuksi tuossa useinkin hankalassa työssä koota ja järjestää piikkisiä pensaita tilapäiseksi suojaksi petoeläimiä vastaan. Hänen käsiensä ja käsivarsiensa pehmeää lihaa olivat okaat repineet verille asti, eikä Tarzan voinut muuta kuin tuntea omantunnon vaivaa, että oli antanut hänen tehdä tätä työtä, ja niin hän lopulta kaskikin häntä lakkaamaan siitä.

"Miksi?" kysyi tyttö. "Ei se ole minulle sen vaivalloisempaa kuin teillekään, ja kun se kerran on vain minun suojakseni aiottu, en ymmärrä, miksi en tekisi omaa osaani työstä."

"Te olette nainen", vastasi Tarzan. "Tämä ei ole naisen työtä. Jos haluatte jotakin tehdä, niin ottakaa nuo tänä aamuna tuomani kurpitsan kuoret ja menkää joelle täyttämään ne. Voitte tarvita niitä, kun olen poissa."

"Kun te olette poissa --", sanoi tyttö. "Aiotteko siis lähteä?"

"Kun aita on valmis, lähden hankkimaan lihaa", vastasi Tarzan. "Huomenna teen samoin ja otan teidät mukaani näyttääkseni kuinka siinä on meneteltävä, kun itse siihen ryhdytte."

Sanaa virkkamatta tyttö otti kulhot ja lähti joelle. Täyttäessään niitä kärsi hän julmista aavistuksista, tiesi Tarzanin tuominneen hänet kuolemaan ja että sinä hetkenä, kun hän jättäisi hänet, alkaisi tuomion täytäntöönpano, sillä olisi kysymys vain ajasta -- jopa sangen lyhyestä ajasta -- ennenkuin julma viidakko ottaisi hänet, sillä eihän yksinäinen nainen kykenisi menestyksellisesti taistelemaan elämästään viidakossa, jonka koko elämä perustui väkevämmän oikeuteen.

Hän oli niin syventynyt näihin synkkiin mietteisiin, ettei nähnyt eikä kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Koneellisesti hän täytti kulhot, nosti ne ylös, ja kääntyi hitaasti majalle päästäen puoliksi tukahtuneen huudahduksen ja vetäytyen takaisin suojellaksensa itseänsä uhkaavalta olennolta, joka sulki hänen paluutiensä.

Metsästellessään vähän erillään heimostansa oli Go-lat, kuningasapina, nähnyt hänen käyvän joella, ja hänetpä tyttö nyt kohtasi. Go-lat ei ollut mikään kauneuden perikuva, jos käytetään sivistyneen maailman mittapuuta, mutta hänen heimonsa naaraat ja hän itse pitivät tuota kiiltävää hopeatäplikästä turkkia, noita voimakkaita polviin asti ulottuvia käsivarsia ja mahtavien olkien väliin uponnutta pallopäätä suuren kauneuden todisteina. Hänen julmat verestävät silmänsä, leveä nenänsä, avara kitansa ja pitkät torahampaansa vain lisäsivät hänen heimonsa naaraitten ihastusta tähän aarniometsän Adonikseen.

Epäilemättä hän pienissä villeissä aivoissaan oli täysin vakuutettu, että tarmanganin outo naaras ihastelisi häntä, komeata Go-latia, sillä eihän voinut olla puhettakaan, ettei hän kauneudessa monin verroin voittanut karvatonta valkoista apinaa.

Mutta Bertha Kircher näki vain pedon, hirveän ja peloittavan ihmisen irvikuvan. Jos Go-lat olisi tietänyt hänen ajatuksensa, olisi häntä kai kovasti harmittanut tai muutoin hän olisi laskenut sen tytön typeryyden syyksi. Kuullessaan tytön huudon Tarzan katsahti ylös ja ymmärsi heti hänen kauhunsa syyn. Hypähtäen kevyesti aidan yli hän lähti nopeasti juoksemaan kohti Go-latia, joka lähenteli tyttöä tulkiten tunteitansa matalilla ystävyyttä uhkuvilla kurkkuäänteillä, vaikka ne tytöstä olivat pedon raivostunutta murinaa. Tarzanin päästyä lähemmäksi huusi hän kovaa apinalle, jolloin tyttö kuuli ihmisen huulilta lähtevän samoja ääniä kuin ihmisapinankin.

"En minä ahdista sinun naarastasi", sanoi Go-lat Tarzanille.

"Minä sen kyllä tiedän, mutta hän ei", vastasi apinamies. "Hän on kuin Numa ja Sheeta, jotka eivät ymmärrä meidän puhettamme. Hän luulee sinun tahtovan ahdistaa häntä."

Tarzan oli jo päässyt tytön luo. "Se ei tee teille mitään pahaa", sanoi hän. "Ei tarvitse pelätä. Tuo apina on jo oppinut läksynsä. Hän tietää Tarzanin olevan viidakon herran. Tarzanin omaan hän ei koske."

Tyttö loi nopean silmäyksen miehen kasvoihin. Oli ilmeistä, että hänen lausumansa sanat olivat merkityksettömät ja että tuo oletettu omistusoikeus oli vain keino suojella häntä pedolta.

"Mutta minä pelkään sitä", sanoi tyttö.

"Ette saa osoittaa pelkoanne. Nämä apinat tulevat usein olemaan lähellänne. Ja silloin juuri on turvallisuutenne taatuin. Ennen lähtöäni neuvon teille keinon suojella itseänne, jos joku niistä sattuu hyökkäämään kimppuunne. Jos olisin te, etsisin niiden seuraa. Vain harvat viidakon eläimistä uskaltavat hyökätä niiden kimppuun, kun niitä on useampia koolla. Jos annatte tietää, että pelkäätte, on elämänne alituisessa vaarassa. Etenkin naaraat hyökkäisivät kimppuunne. Annan niiden ymmärtää, että kykenette puolustautumaan ja surmaamaan. Jos on välttämätöntä, osoitan teille miten se käy, ja silloin ne kunnioittavat ja pelkäävät teitä."

"Tahdon koettaa", sanoi tyttö, "mutta pelkään sen olevan vaikeaa. Tuo on kamalin olio, minkä milloinkaan olen nähnyt."

Tarzan hymyili. "Epäilemättä se ajattelee teistä samaa."

Tällä välin oli useita apinoita saapunut aukiolle, joten he nyt olivat koko parven keskessä. Siinä oli useita uroksia, eräitä nuoria naaraita ja joitakuita vanhempia, joiden penikat riippuivat niiden selällä tai telmivät jaloissa. Vaikka ne olivat nähneet tytön dumdum-yönä, jolloin Sheeta oli pakottanut hänet hyppäämään kätköstään tanssitantereelle, olivat ne silti yhä kovin uteliaita hänestä. Eräät naarat tulivat aivan hänen viereensä hypistelemään hänen vaatteitansa ja tekemään huomautuksia toisillensa omalla kummalla kielellään. Tahtoansa terästäen tytön onnistui käydä läpi tämä ankara koetus ilmaisematta kauhuansa ja inhoansa. Tarzan piti häntä tarkasti silmällä hymy huulillaan. Hänen äskeiset muistonsa sivistyneestä maailmasta olivat vielä niin tuoreet, että hän täysin tajusi tytön kärsimyksen, ja oli pakotettu ihailemaan vihollisvakoojan mielenlujuutta. Äkkiä hän kääntyi apinoihin.

"Tarzan lähtee metsästämään itselleen ja kumppanillensa", sanoi hän. "Toverini jää tuonne", hän osoitti tässä majaa, "pitäkää huolta, ettei kukaan heimosta ahdista häntä. Ymmärrättekö?"

Apinat nyökkäsivät. "Emme tee hänelle pahaa", sanoi Go-lat.

"Ette todellakaan", sanoi Tarzan. "Sillä jos teette, tappaa Tarzan teidät." Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen: "Tulkaa. Lähden nyt metsästämään. Teidän on parasta jäädä majalle. Apinat ovat luvanneet olla koskematta teihin. Jätän keihääni teille. Se on paras ase, jos teidän olisi pakko puolustautua, mutta en luule minkään vaaran uhkaavan sinä lyhyenä aikana, kun olen poissa."

Hän lähti tytön kanssa aidalle asti, ja tämän astuttua sisäpuolelle, sulki aukon piikkipensailla ja kääntyi sitten metsälle. Tyttö katseli hänen jälkeensä ja pani merkille miehen joustavan kissankepeän astunnan ja joka liikkeen sirouden, mikä kaikki niin hyvin sopeutui hänen olentonsa täydelliseen kauneuteen. Hän näki hänet metsänreunalle päästyään heilauttavan itsensä kepeästi puuhun ja katoavan näkyvistä. Tyttö lähti majaan, ja nainen kun oli, heittäytyi lattialle, samalla purskahtaen itkuun.

KYMMENES LUKU

Villien vallassa

Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha.

Tarzanin päähuveja oli säikytellä mustia. Hän nautti enemmän kuin mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa.

Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä suihinsa.

Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle kylän raittia.

Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut. Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti."

Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin, mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen uhrien surmaamista.

Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin.

Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan. Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä. Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet, valaisi hymy hänen kasvojansa.

"He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän.

Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä", sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne. Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?"

Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän. "Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät toki olisi minua elävänä saaneet."

"Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen.

"Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta, vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli sytytetty hänen jalkoihinsa."

Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon, ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden paholaisten edessä."

"Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu. Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin. Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet -- minä ainakin!"

"Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä."

Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin.

Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä."

* * * * *