Part 1

TALTTUMATON TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Untamed") suomentanut

Lauri Karila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

I. Sodan pakkotilanteita II. Leijonan luola III. Saksalaisten rintamalla IV. Kun leijona aterioi V. Kultainen medaljonki VI. Kosto VII. Veren teho VIII. Tarzan ja isot apinat IX. Pilvistä pudonnut X. Villien vallassa XI. Lentokone löytyy

ENSIMMÄINEN LUKU

Sodan pakkotilanteita

Hauptmann Fritz Schneider laahusti väsyneesti pimeän metsän synkässä pilarikossa. Hiki pisaroi pitkin hänen pallonpyöreätä päätänsä ja helmeili poskilla ja leveällä niskalla. Hänen luutnanttinsa marssi hänen vierellään, kun taas aliluutnantti von Goss johti jälkijoukkoa; mukanaan kourallinen väsyneitä, perin uupuneita askareja hän saatteli kantajia, joita mustat soturit valkoisten päällikköjensä esimerkkiä noudattaen hoputtivat jokseenkin kovakouraisesti.

Kun hauptmann Schneiderin ylettyvillä ei ollut yhtään kantajaa, purki hän äkäänsä lähinnä olevia askareja vastaan, kuitenkin jonkun verran varovasti, sillä miehillä oli panostetut kiväärit -- ja nuo kolme valkoista miestä olivat yksin heidän kanssaan Afrikan sydämessä.

Hauptmannin edellä marssi puoli hänen komppaniaansa, hänen takanaan taas toinen puoli. Jonon etunenässä hoippui kaksi alastonta, toisiinsa kaulatammella kytkettyä alkuasukasta, joiden tehtävänä oli opastaa retkikuntaa, tahtoivatpa he sitä tai eivät, sillä tämä kaikki tapahtui vastapuhjenneen suursodan pakkotilassa syksyllä 1914. Oppaat olivat vieneet sotilasosaston harhaan, aarniometsän loputtomiin sokkeloihin, ja piti koettaa kovuudella herättää heidän harrastustaan tai taltuttaa mahdollista juonitteluaan, jos sitä oli vastoinkäymisen syynä. Toivoen ehkä sattuman ohjaavan oikealle tolalle oppaat väittivätkin tuntevansa seudun ja niin he yhä johtivat joukkoa pitkin synkän metsän mutkittelevaa riistapolkua, jonka viidakon villit asujamet olivat lukemattomien sukupolvien aikana polkeneet syväksi ja kuoppaiseksi.

Tätä tietä Tantor-elefantti matkasi piehtaroimistantereeltaan kaukaiselle vesipaikalleen. Täällä Buto, sarvikuono, uinaili huoletonna yksinäisessä majesteettiudessaan ja täällä öisin isot kissansukuiset pedot tassuttivat pehmeillä käpälillään kaikkea kaartavan tiheän lehväkaton alla kohti lakeata tasankoa, missä sijaitsivat heidän anteliaimmat metsästysalueensa.

Tämä tasanko se äkkiä ja odottamatta avautuikin heidän eteensä, jolloin oppaiden alakuloiset sydämet alkoivat sykkiä uutta toivoa. Täällä kapteenikin päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä monipäiväisen tarpomisen jälkeen noissa miltei läpipääsemättömissä tiheiköissä?avara ruohoaavikko siellä täällä piipoittavine puistikkoineen ja kaukaa häämöittävine mutkittelevine vihreine pensaikkoineen, joka tiesi siellä virtaavaa jokea, tuntui eurooppalaiselle todelliselta taivaalta.

Kapteeni hymyili hyvillään, lausui toivorikkaan sanan luutnantilleen ja alkoi sitten tutkia tasankoa kenttäkiikarillaan. Edes ja takaisin se pyyhkäisi pitkin tuota aaltoilevaa maata, kunnes vihdoin pysähtyi miltei maiseman keskikohtaan lähelle joen vihreäreunaisia rantoja.

"Onni on puolellamme", sanoi Schneider seuralaisilleen. "Näettekö?"

Luutnantti, joka myös tutkisteli omalla kiikarillaan, kohdisti sen samaan paikkaan, joka oli kiinnittänyt hänen päällikkönsä huomion.

"Näen", sanoi hän. "Siellä on englantilainen farmi. Sen täytyy olla Greystoken, sillä mitään muuta ei ole tässä osassa Englannin Itä-Afrikkaa. Osuipa tosiaan hyvin, herra kapteeni."

"Pääsemme engelsmannin kimppuun aikoja ennenkuin hän on saanut tietää maansa olevan sodassa meidän kanssamme", vastasi Schneider. "Kokekoon hän ensin Saksan rautakättä."

"Toivottavasti hän on kotona", sanoi luutnantti, "niin että saamme viedä hänet mukanamme, kun ilmoittaudumme Krautille Nairobissa. Herra kapteeni Fritz Schneiderille käy todella hyvin, jos hän tuo muassaan sotavankina kuuluisan Apinain Tarzanin."

Schneider hymyili ja pullisti rintaansa. "Oikeassa olette, ystäväni", sanoi hän, "hyvin käy meille molemmille, mutta minun on matkattava pitkälti, saavuttaakseni kenraali Krautin, ennenkuin hän ehtii Mombasaan. Engelsmannit ovat viilettämässä aika vauhtia Intian valtamerelle."

Mieleltään virkeämpänä tuo pieni joukko lähti yli tasangon kohti huolellisesti rakennettuja ja hyvin hoidettuja loordi Greystoken farmirakennuksia. Mutta heitä odotti kuitenkin pettymys, sillä ei Tarzan eikä hänen poikansakaan ollut kotona.

Lady Jane, joka ei mitään tietänyt Englannin ja Saksan välisestä sotatilasta, toivotti mitä ystävällisimmin upseerit tervetulleiksi ja uskottunsa Wazirin kautta antoi määräyksen valmistaa pidot vihollisen mustille sotureille.

* * * * *

Ollen kaukana idässä oli Apinain Tarzan lähtenyt nopeasti kohti farmiansa.

Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut, ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden ja karaistujen metsänkävijäin kulku.

Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli muuttunut alastomaksi apinamieheksi.

Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena, vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella.

Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi aavat tasankopaikat -- se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin.

Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki. Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin lehvälinnoihin.

Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen, räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä äkätessään vanhan vihollisensa hajun.

Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas tiesi hänen ohikulustaan.

Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa, kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka voimakkaat tahansa hänen lihaksensa -- hän oli kuitenkin kuolevainen. Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui, ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen määränpäänsä.

Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan.

Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty, seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden.

Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt, ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään mitään.

Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen, sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen eteensä.

Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus. Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten kuolleitten ruumiiden yllä.

Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon. Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana.

Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken kolmen uskollisen palvelijan ruumiit.

Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla.

Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin. Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut elämää, nuoruutta ja rakkautta.

Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset syvyydet.

Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon suorittajat.

Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui.

Äänetönnä, hellävaroen ja hartaana hän hautasi ruusutarhaan, joka kerran oli ollut Jane Daytonin ylpeys ja ilo, tuon muuttuneen ruumisparan ja sen viereen rotevat mustat soturit, jotka niin turhaan olivat henkensä uhranneet taloa suojellessaan.

Talon toiselta puolen Tarzan löysi äsken tehtyjä hautoja ja niistä hän etsi lopullista todistetta siihen, kutka olivat hänen poissaollessaan ryhtyneet tähän silmittömään taistelunujakkaan, luultavasti jonkun hyväätarkoittavan mustan harkitsemattomasta laukauksesta syntyneeseen.

Hän kaivoi esiin noin kymmenen saksalaisen askarin ruumiit, joiden univormuissa huomasi sen komppanian ja rykmentin merkit, joihin he olivat kuuluneet. Tämä riitti apinamiehelle.

Hän palasi vielä ruusutarhaan ja meni kuolleittensa haudalle, jossa kumartunein päin jätti heille viimeiset äänettömät jäähyväiset. Auringon hitaasti laskiessa lännen huojuvien metsien taa, hän kääntyi verkalleen tielle, jota pitkin olivat poistuneet hauptmann Fritz Schneider ja hänen joukkonsa.

Hänen kärsimyksensä oli puhekyvyttömän pedon -- mykkää, sanatonta, mutta silti yhtä vihlovaa. Ensi huumassa suunnaton suru turrutti hänen ajatuskykynsä -- kärsimänsä menetys valtasi hänen aivonsa siihen määrin, että niihin mahtui vain yksi ainoa ajatus: Hän on kuollut! Kuollut! Kuollut! Yhä uudestaan ja uudestaan tämä lause yksitoikkoisesti kumisi hänen aivoissaan tuottaen synkkää alati uudistuvaa tuskaa hänen jalkojensa koneenomaisesti seuratessa polkua ja hänen alitajuntansa pitäessä joka aistia hereillä viidakon aina väijyviä vaaroja vastaan.

Asteittain surusta tunkihe esiin toinen tunne ja se niin todellinen ja kosketeltava, kuin olisi se hänen vierellään kulkeva kumppani. Se oli Viha, ja se se toi hänelle jonkun verran lohtua ja huojennusta. Kun se sai hänet vakaasti valtoihinsa, hän pysähtyi, kohotti kasvonsa kohden Goroa, kuuta, ja vannoi äänettömän kostovalan vihollisille, joiden tulo oli näin hirveän kehityksen saanut.

Miltei heti tämän jälkeen hän tunsi tyydytystä, sillä missä tätä ennen tulevaisuus ammotti tyhjyyttään, siellä hän nyt näki mahdollisuuksia, joiden pohdinta tuotti hänelle ellei onnea niin kuitenkin surun vaimennusta, sillä olihan hänellä nyt suoritettavana suuri työ, joka veisi hänen aikansa.

Karistettuaan päältään sivistyksen pinnalliset tunnusmerkit oli Tarzan myös tunteissaan ja älyssään jälleen tullut villiksi pedoksi, jollaisena oli kasvanut ja kehittynyt. Milloinkaan ei hänen sivistyksensä ollut muuta ollut kuin pinnallista kuorta, johon hän oli mukautunut, syystä että ajatteli siten tuottavansa rakkaalleen enemmän onnea. Itse asiassa hän oli aina syvästi halveksinut niin sanotun kulttuurin ulkonaisia tunnusmerkkejä. Sivistys merkitsi Apinain Tarzanille vapauden kaikinpuolista vähennystä -- toiminnan, ajatuksen, rakkauden, vihan. Vaatteita hän vieroksui -- noita epämukavia, ahdistavia kappaleita, jotka johtivat hänen mieleensä elämän, jota hän oli noiden sivistyneitten olioparkojen nähnyt viettävän Pariisissa ja Lontoossa. Vaatteet olivat sivistyksen edustaman ulkokultaisuuden tunnusmerkit -- niiden käyttäjät muka häpesivät sitä, jota ne peittivät, Jumalan kuvan kaltaiseksi luotua inhimillistä ruumista. Tarzan tiesi kuinka hupsuilta ja typerän juhlallisilta alemman luomakunnan jäsenet näyttivät sivistyksen laittamissa verhoissa, sillä hän oli useissa Euroopan kiertävissä näyttelyissä nähnyt puettuja eläinparkoja, ja hän tiesi myös, kuinka tuhmilta ihmisetkin niissä näyttivät, sillä hänen kahtenakymmenenä ensi vuotenaan tapaamansa ihmiset olivat kaikki olleet alastomia villejä kuten hän itsekin. Apinamies ihaili hyvälihaksista sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista, olipa se sitten leijonan, antiloopin tai ihmisen, eikä hän milloinkaan ollut saattanut ymmärtää, kuinka vaatteita voitiin pitää kauniimpana kuin puhdasta, kiinteätä, tervettä ihoa tai kuinka takki ja housut voisivat olla sirommat kuin taipuisan ihon alla sievästi jännittyvien lihasten hienot viivat.

Sivistyksestä Tarzan oli löytänyt ahneutta, itsekkyyttä ja julmuutta paljon enemmän kuin mitä tiesi olevan villissä viidakossa, ja vaikka sivistys olikin antanut hänelle puolison ja useita rakastettuja ja ihailtavia ystäviä, ei hän silti ollut milloinkaan omannut sitä samoin kuin te ja minä, jotka tiedämme muusta vähän tai ei mitään. Niinpä hän siis tunsikin helpotusta nyt lopullisesti luopuessaan siitä ja kaikesta, mitä se edusti, palaten jälleen viidakkoon ja sen vaatetukseen: lantioverhoon ja aseisiin.

Hänen isänsä metsästyspuukko riippui hänen vasemmalla kupeellaan, hänen jousensa ja nuolikotelonsa olivat hänen selässään ja rintansa sekä toisen olkansa yli hän oli kietonut pitkän ruohoköytensä, jota ilman hän olisi tuntenut olevansa yhtä alasti kuin te, jos yhtäkkiä joutuisitte vilkasliikenteiselle kadulle housusillanne. Raskas keihäs, jota hän toisinaan piteli kädessään toisinaan taas heitti pitkän nahkahihnan varaan selkäänsä riippumaan, täydensi hänen aseistuksensa ja varustuksensa. Hän kaipasi kuitenkin timanttikoristeista medaljonkia, joka sisälsi hänen äitinsä ja isänsä kuvat ja jota hän aina oli kantanut, kunnes ennen avioliittoaan oli antanut sen Jane Claytonille ikuisen uskollisuutensa merkiksi. Tämä oli aina siitä lähtien pitänyt sitä yllään, mutta Tarzan ei ollut löytänyt sitä häneltä, niin että hänen kostotoimensa nyt koskivat myös tuota anastettua korua.

Keskiyön seuduilla Tarzan tunsi pitkän matkansa alkavan väsyttää ja huomasi, että hänenkin lihaksillaan oli rajoituksensa. Takaa-ajossaan hän ei ollut erikoisesti pitänyt kiirettä, vaan sitä ankarammin askaroinut ajatuksissaan, kerran lujasti päätettyään vaatia partioretkeläisiltä enemmän kuin silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Sisäisesti kuten ulkonaisestikin oli hän palautunut pedoksi, joiden elämässä ajan pituudella tai lyhyydellä ei ole mitään merkitystä. Villieläin panee merkitystä vain _nykyhetkelle_ ja koska aina on ja aina tulee olemaan vain nykyhetkeä, on loputtomasti aikaa tehtävien suoritukselle. Apinamies luonnollisestikin tajusi ajan rajoitukset jonkun verran paremmin, mutta eläinten tavoin hän liikkui ylevän mietteliäänä, kun ei mikään tapahtuma saanut häntä nopeaan toimintaan.

Kun hän kerran oli omistanut elämänsä kostolle, tuli tämä kostoajatuksissa eläminen hänen luonnolliseksi olotilakseen eikä miksikään satunnaiseksi tapahtumaksi, ja näin ollen hän varasi tehtävälleen runsaasti aikaa. Ettei hän ollut levännyt jo aikaisemmin, johtui vain siitä, ettei hän tuntenut mitään väsymystä, hänen mielensä kun olivat kokonaan vallanneet surun ja koston ajatukset. Mutta huomattuaan olevansa väsynyt hän nyt etsi viidakon jättipuun, joka jo aikaisemmin oli suonut hänelle suojaa useampana kuin yhtenä aarniometsän yönä.

Taivaalla nopeasti purjehtivat tummat pilvet peittivät tavan takaa Goron, kuun, valoisat kasvot ja varoittivat apinamiestä uhkaavasta myrskystä. Viidakon syvyyksiin pilvien varjot heittivät niin sakean pimeyden, että se oli miltei kosketeltavissa -- pimeyden, joka olisi kauhistanut teitä ja minua, pimennoista kun kuului ajoittain lehtien kahinaa ja oksien rapinaa, ajoittain taas kaikki vaipui kuolon hiljaisuuteen, jolloin tylsinkin mielikuvituksessaan näkisi hiipivien petojen jännittäytyvän kohtalokkaaseen hyökkäykseen. Mutta kaikki tämä ei Tarzania huolettanut, vaikka hän silti oli alituisesti varuillaan. Toisinaan hän kevyesti hypähti lehvistön alatasanteelle, kun jokin sisäinen tunne ilmoitti hänelle Numan väijyvän aivan hänen polullaan, toisinaan taas juoksi hieman syrjään, kun Buto, sarvikuono, tulla jyräsi häntä kohden pitkin tuota kapeaa syväkuoppaista polkua, sillä apinamies vältti turhaa riitaa, niin äkkivalmis kuin olikin kamppailuun välttämättömyyden siihen vähänkin pakottaessa.

Hänen heilauttaessaan itsensä etsimäänsä puuhun, oli kuu jo peittynyt raskaisiin pilviin ja puiden latvat huojuivat hurjasti alati yltyvässä tuulessa, jonka pauhu tukahdutti viidakon muut äänet. Tarzan kiipesi ylös kohti vankkaa haaraa, jonka varaan hän aikoja sitten oli laittanut pienen lavan puun oksista. Nyt oli jo aivan pimeä, vieläpä sysisynkempää kuin aikaisemmin, sillä miltei koko taivas oli paksujen mustien pilvien peitossa.

Äkkiä villimies jäi kuuntelemaan, ja hänen sieraimensa laajenivat hänen haistellessaan ilmaa ympärillään. Sitten hän äkkiä kissannopeana ja notkeana hypähti kauas huojuvalle oksalle, kiipesi ylös läpi pimeyden, heittäytyi taas uudelle oksalle ja sitten vieläkin ylemmälle. Mikähän niin äkkiä sai hänet jättämään jättipuun rungon ja lähtemään nopeaan ja varovasti oksien sekaan? Te tai minä emme olisi nähneet mitään -- emme edes tuota pientä lavaa, joka hetki sitten oli ollut aivan hänen yläpuolellaan, mutta joka nyt oli hänen alapuolellaan -- mutta hänen heilauttaessaan itsensä sen yläpuolelle olisimme kuulleet pahaaennustavan murinan ja kuun hetkeksi tultua esiin olisimme hämärästi nähneet sekä lavan että sillä olevan tumman esineen, joka olisi ilmennyt Sheetaksi, pantteriksi, kun silmämme olisivat tottuneet näkemään hämärissä.

Vastaukseksi kissaeläimen murinaan kuului apinamiehen syvältä rinnasta tuleva matala ja yhtä uhkaava murina, -- varoitus, joka kertoi pantterin luvatta tunkeutuneen toisen asuntoalueelle. Mutta Sheeta ei ollut ollenkaan halukas lähtemään tiehensä. Sähisevä kuono ylöspäin kääntyneenä se tuijotti yllään olevaa ruskeaihoista tarmangania. Sangen verkalleen apinamies kulki oksaa myöten rungon juurelle, kunnes oli aivan pantterin yläpuolella. Miehen kädessä oli hänen aikoja sitten kuolleen isänsä metsästyspuukko -- ase, joka ensin oli nostanut hänet yli metsän petojen. Hän toivoi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, sillä hän tiesi, että viidakon riidat ratkaistiin useammin hirveällä murinalla kuin taistelulla -- täälläkin kuten muualla piti paikkansa mahtailu, vain rakkauden ja ravinnon tärkeissä asioissa käytiin toinen toistensa kimppuun hampain ja kynsin.

Tarzan nojautui puun runkoon ja kumartui lähemmäs Sheetaa.

"Varas!" huusi hän. Pantteri nousi istumaan ja irvisti hampaitaan vain muutaman jalan päässä apinamiehen herjauksia heittelevästä suusta. Tarzan murisi kauheasti ja hotaisi pantteria päin puukollaan. "Minä olen Apinain Tarzan", ärjyi hän. "Tämä on Tarzanin pesä. Mene tai tapan sinut." Vaikka hän puhui suurten apinain viidakkokieltä, ei Sheeta liene ymmärtänyt sanoja, mutta se tiesi varsin hyvin, että tuo karvaton apina tahtoi pelottaa hänet tiehensä hyvin valitulta vartiopaikalta, jonka ohi yön aikana todennäköisesti kulkisi syötävää riistaa.

Salamannopeasti pantteri kavahti pystyyn ja suuntasi paljastetuin kynsin kiusaajaansa kohden kauhean iskun, joka olisi voinut hirveästi repiä apinamiehen kasvot, jos se olisi osunut. Mutta se ei osunut, sillä Tarzan oli Sheetaakin nopeampi. Pantterin mätkähtäessä nelin käpälin lavalle, Tarzan sieppasi keihäänsä ja tavoitteli sähisevää kuonoa Sheetan torjuessa tutkainta, ja molemmat jatkoivat äristen ja muristen vertahyydyttävää kaksinlaulantaansa.

Raivoon ärsytettynä pantteri äkkiä päätti saada kynsiinsä rauhansa häiritsijän, mutta koettaessaan hypätä Tarzanin oksalle, oli sillä aina vastassa terävä keihäänkärki ja joka kerta lavalle takaisin pudotessaan se sai ilkeän pistoksen johonkin arkaan paikkaan. Viimein raivo vei voiton järjestä, ja se kapaisi pitkin runkoa oksalle, jolla Tarzan seisoi. Nyt molemmat seisoivat samalla tasolla silmätysten ja Sheeta kuvaili jo mielessään yhdellä iskulla saavansa sekä kostonhalunsa että nälkänsä tyydytetyiksi. Tuo karvaton apinaeliö pienine hampaineen ja mitättömine kynsineen olisi avuton hänen vallassaan. Raskas oksa painui noiden kahden pedon painosta Sheetan varovasti ryömiessä sitä pitkin ja Tarzanin möristen peräytyessä. Tuuli oli paisunut myrskyksi, niin että metsän suurimmatkin jätit huokaillen taipuivat sen edessä, ja oksa, jolla nuo kaksi silmäilivät toisiaan, nousi ja laski kuin hyrskyjen heittelemä alus. Goro oli mennyt aivan piiloon, mutta salaman viiltävät viivat valaisivat tavan takaa viidakkoa paljastaen huojuvalla oksalla tapahtuvan alkuaikaisen raivonnäytelmän julmaa kulkua.