Part 9
Antti ei rohjennut puhua mitään.
-- Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla kiusaajata vastaan.
Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.
Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.
Mies jäi yksin.
-- Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista... saadaan ne ja vielä muutakin.
Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.
Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta, joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:
"Jumala ompi linnamme".
Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja...
"Varustus vahva aivan"...
-- Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin...
"Hän aseemme on, kilpemme"...
-- Nyt sitä olisi rahaa ostaa... "Ajalla vaaran, vaivan"...
-- Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin... "Se vanha vainooja"...
-- On tuota tultu kellottakin toimeen...
"Kavala, kauhia"...
-- Olisi se sittenkin ostettava. --
Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo -- "On kiivas, kiukkuinen"...
-- Ehtiipähän sen vielä... Käynpä häntä ensin torilla.
"Ja julma, hirmuinen; Ei löydy maassa vertaa."
Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.
-- Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.
Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.
Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan. Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli kelloseppäkin... näytteli kelloja ja kehui... kehui ja näytteli. Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari, kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.
Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.
-- Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.
Antti kääntyi katsomaan.
-- Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?
-- Niinkuin näet, eno.
-- Etkä ole meillä käynyt.
-- Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.
-- Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.
-- En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.
-- Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi. Olisi sitten yhdessä menty.
-- Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.
Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.
Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.
-- Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti ylioppilas tultuaan.
-- Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.
-- Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.
-- Etkös ota, eno, konjakkia?
-- En nyt pidä väliä.
-- Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.
-- Jos tuota sitten ottaisi.
Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan sitä piti toiselle jalallekin ottaa... Tottahan tuota sisarenpoika saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään kielletty... ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen tulevat. Onhan siellä ruokaa... ruokaa jos muutakin.
Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen, niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti, etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin -- millä sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.
Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa jälellä, sisarenpojalla 1.
Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.
-- Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.
-- Puolivälissä kuusi!
-- Tiedätkö mitä?
-- En! Enpä arvaa...
-- Kuuteenhan on panttilaitos auki.
-- Niin, mutta mitäs sinne viedään?
-- Tuo enon kello.
Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus enoon teki.
-- Kyllä minä sen aamulla lunastan... lunastan varmaan, jatkoi hän.
Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen isäntänsä.
-- Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.
-- Kukas viepi?
-- Minä.
-- Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.
-- En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11... Me olemme herroja! huusi sisarenpoika.
-- Issikka!
-- Issikka!
Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.
Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia... piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta, kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa... puheli vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin tarvittaisiin.
Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin suvustaan herraksi luotu... luotu sielunpaimeneksi.
Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja ottamaan maksua.
Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut markastaan.
-- Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta jalka ei tahtonut enää totella.
-- Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.
-- Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä, niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla äänellä.
Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.
Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut, rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti -- sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön, joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet. Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:
-- Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa puolen ja enkeli avustaan saapi toisen... Silloin alkoi Antti kauheasti kirkua.
Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.
Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä mereen taikka hirteen.
Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.
-- Terve, sanoi hän.
Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.
-- Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa... Se vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa käsittää minkälainen loppusi olisi.
Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.
-- Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla... ankaralla taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa. Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun... totisen rukouksen alkuun. Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.
Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.
Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen...
Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.
Oma kuvani.
Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.
Vanha rakkaus ei ruostu.
Sananlasku.
-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin...
Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta saavutti nykyisen onnensa.
-- Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja tarinaansa.
Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori, josta olin käynyt työtä kysymässä.
Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.
Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.
Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.
-- Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa, vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos mieli saada henkensä säilytetyksi... vieläpä töihin, joihin olin aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin. Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta... moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut kotimaisesta laivasta... luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä karkulaisen... Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli siis pelastukseksi keksittävä... jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.
Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella hiiliä... puhdistaa patoja ja kattiloita... pestä astioita... miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä... ush!
Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.
-- Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni, jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo "niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi, vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla. Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket kuluivat kuin linnun lentimin... hupaiset, unhottumattomat hetket.
Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.
-- Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään...
Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.
Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.
Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen. Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.
Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.
Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta...
Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä, suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä koskaan sijaa saanut.
Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut, luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.
Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut. Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!
Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo saada.
Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.
Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen enempätä.
New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä häntä tervehtimässä maakartanossaan...
Päätetty ja tehty.
Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa. -- Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta, tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään. Suuttui suotta aikojaan... hänen parastaanhan minä tarkotin.
Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa käsiksi.
Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan. Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä itsekseni.
-- En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti uskollinen...
Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli suistunut surman suuhun... ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani, koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta täysin ansaitsi hänen rakkautensa.
-- Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.
-- Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä pahasisusesti itsekseni.
-- Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.
Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.
-- Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.
Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.
-- Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.
-- Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän...
Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä voin.
Kuva oli, näet, oma kuvani.
Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä...
Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki tapahtui.
Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.
-- Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.
Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.
-- Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti kuvani taas käteensä.