Part 8
Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo. Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan, päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät, niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin nuoret.
Tämmöinen oli työnjohtaja.
Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin juhlapuhujaksi.
Pari miehistä meni asiata esittämään.
-- Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen, joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme tulkitsee...
Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.
Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan työnjohtajan mieltä myöten.
Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.
Virtten hyminään heräsi isäntä.
Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan edessä.
Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.
Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.
-- Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.
Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava eläköön-huuto.
Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.
Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä, jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku, joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa häilyvillä vanteilla kaunistettu...
Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.
Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.
Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.
Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan laulukunta virren värssyllä.
Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.
Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät, että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen avuttansa turhaan raukeevat.
Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja kisailut alkoivat.
Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.
Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.
Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.
Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:
Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!
Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat, sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen, me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan, suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne, niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen: "Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella. Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne, niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus, vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen, tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme, taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi! Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi ja onneksi! Eläköön!
-- Eläköön!
Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten, kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.
Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan, tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.
Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.
-- "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä, "kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee, niin... niin... niin..."
Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti eteensä.
Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.
Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän ei huomannut, ei tajunnut.
Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä, silmäänsä räpäyttämättä.
Hän eli menneitten muistoissa.
Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus, miehuus.
Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun, opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen, huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina, puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan, kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat; kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman, ajoi armotta miehen perheineen pois talosta... Mies oli syöksynyt epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan leipänsä...
Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus... kaikki, kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi, luhistuisi alas, maahan... Ei! Ei koskaan...
Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan liikahtanut... Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.
Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt... ei tuuli eikä ihmiset.
Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt, se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään... En, en, en! En, en, en!
Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen, vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.
Pastori ilmestyi puhujalavalle.
-- Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän olkapäälle.
-- "Niin, niin... Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta. -- Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan lausumatta asuntoonsa.
Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä, kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.
-- Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen pitänyt.
-- Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.
-- Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?
-- Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi työnjohtaja vakavasti.
Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti kokonaan muuttunut.
Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni sitten sahalle.
Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.
Sahalla tapasi hän työnjohtajan.
-- Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.
-- Kuinka niin?
-- Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä...
-- Pyynnöstä sen minä kirjoitin.
-- Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.
Uusi elämä alkoi tehtaalla.
Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui. Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita. Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin parhaimman ystävän kanssa.
Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.
Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.
Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.
Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja samoin-ikään.
Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten, että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.
Niin luulivat ihmiset.
Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.
Suorittihan hän tehtävän senkin.
Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen erehdys osaksi korjattu.
Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen suuren tilan laajoista maista.
Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.
Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja ystävä.
Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia...
He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä, joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja kutsumuksesi täyttänyt.
Enkeli ja piru.
Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:
-- Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset... ryypystä ei puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi, raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä haluttaa... siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän. Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut, nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että köyhä, että työmies on holhuun alainen...
Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.
Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.
-- Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.
-- Enhän minä puhu mitään.
-- Vaanpa ajattelet...
-- En pahaa.
-- Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous tuottaa?
Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.
-- Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.
-- Mikä ei kannata?
-- Elää säännöllisesti...
-- Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo 10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi, auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.
-- Mikäs siitä sitten...
-- Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä, puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja sinä itse... sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan perilliseksi.
Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.
-- Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle. Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.
Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni matkojansa.
Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa, ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea ihminen. Ja mies lähti asioilleen.
Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi puettu räätälinsälli.
-- No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.
-- Olenko minä minä... Antti Auvinen, sanoi mies.
-- Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?
-- E-en. En jaksa muistaa.
-- Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.
-- No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.
-- Jopa sen... tuttu mies.
-- Tuttupa hyvinkin. Terve!
-- Terve!
-- No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.
-- Tuossahan tuota... Onhan tuota toimiin tultu.
-- Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti Kähkönen.
-- Enhän tuota... eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.
-- Aikaa? Aina sitä... Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä maksan.
Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole tässä kylässä.
-- Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.
-- Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.
-- Sama se.
Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.
-- Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.
-- On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin halpoja, alkoi sälli.
-- Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen epäillen.
-- Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.
-- Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.
-- Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin seuraan kuulut, ilveili Kusti.
-- En minä mihinkään seuraan... Näethän, että minä juon olutta.
-- Otetaanko vielä? sanoi sälli.
-- Kiitos! En välitä... minun täytyy lähteä.
-- Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.
Tuotiinhan sitä.
Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan maistelemista.
-- Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu. Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.
-- Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!
-- Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.
-- Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet haihduttaa.
Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.
-- Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä hiukan maistellaan, puhui Kusti.
-- Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan juomalla, sanoi Auvinen.
-- Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä -- näyttäisi rumalta -- mennään toiseen esitteli Kähkönen.
-- Sitä minäkin.
Miehet lähtivät toiseen... Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä kapakkain väliä.
Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.
-- Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.
-- Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.
-- Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.
-- Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.
-- Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten --, huusi Antti Auvinen raivoissaan.
-- Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu ja katosi samassa.
-- Kyllä sinulle enkeli... höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä noljottamaan kadulle.
Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin saapui.
-- Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin, sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti sänkyyn.
Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo nukkuivat... eivät toki heränneet.
Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön, ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella taisteltava kiusauksia vastaan. Niin... niin on tehtävä. Ja nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta olisikin tarpeen eikä menisi juontiin... ei juontiin eikä muuhunkaan joutavaan.
Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.
Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa voidaan?