Part 7

Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin kevättä ja pitkältä kesääkin.

Koetimme onkia.

Kala ei syönyt, ei nyässytkään.

Senlainen ilma ei ole onkimiehen.

Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana, mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä ja vehnätahasta -- kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa. Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa, moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet, sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden pinta menon voimasta.

Oli siinä elämätä vedessä.

Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.

Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni. Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle, kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle tänä päivänä.

-- Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.

-- Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.

Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli meillä eväät mukana.

Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.

-- Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.

-- Missä?

-- Tässäpä... Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut tietämättömyyttäni ilmoittaa.

Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839, muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.

-- Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.

-- Minkäs muistoksi tämä on tehty?

-- Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen, sanoi soittaja.

Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain kellonsoittajan kertomaan tapauksen.

-- Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi. Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka pani jäät vesille.

Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta, nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas, niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta, hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä, sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä. Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta...

Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin käydä pappilassa. -- Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin meillä.

Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa, kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti. Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan. Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän. Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies, olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään, ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.

Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.

Veli lähti ja isä lähti myöskin.

Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.

Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.

Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen, katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.

-- Lakki jäällä! huudahti isä.

-- Talvilakki, äänsi poika.

-- Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.

Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit, mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.

Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.

-- Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa, mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun jää oli kirkas ja vetinen.

Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.

Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.

Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle. Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme. Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.

Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan, kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli puhemies, selkä jäätä vasten.

Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.

Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.

Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin kylään.

Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka koeteltiin... He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.

Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi hänenkin haavansa.

Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.

Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme muistoja häiritä.

Kaksi onnellista.

-- Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs ystäväni eilen illalla.

Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.

Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia. Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi tavallista, miellyttävä.

Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.

-- Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?

-- Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti viehättävästi.

Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta kohdallani.

-- Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.

-- On... minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.

-- Oh, ettekö tunne enää.

Samassa tunsin hänet... Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.

-- Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.

-- Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.

-- Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.

Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.

-- Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.

-- Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.

-- No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?

-- Turmeluksen pesä koko kaupunki... turmeluksen pesä. Kaikki täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä! Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen sirkuksessa -- joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa, ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja näin!

-- Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia, mitä saada voidaan.

-- Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan miehelläänkään.

Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi usein ennenkin käyneensä.

Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.

Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät, mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.

Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka, hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella, otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso, säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat, huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.

Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin, tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin ja vilkastuin hänen mukanaan.

Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.

-- Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?

Tuli pieni äänettömyys... Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.

-- Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti, havahtui kuin unesta.

-- Minä olen... me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.

Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.

-- Niin, kaksi onnellista.

Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli, vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.

-- Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.

-- Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi rouva sulavasti.

-- Voimmehan mennä saman tien kotia.

-- Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä -- hän pani huomattavan painon meillä sanalle -- on vielä paljo juteltavaa, muisteltavaa.

Yrmeänä lähti mies yksin.

Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita ja voivat hyvin... Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki, mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista ostettu, kaikki...

-- Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä... tämä -- ja hän näytti hiukan taivaankaarenväristä alushamettaan. -- Eikös nämä kaikki ole kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia... oikeinhan nämä kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan, ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin edessä. -- On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin ihastuksissani rouvaa.

Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.

-- Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.

-- Eikä miehenne... äänsin minä.

-- Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi hän tuskaisena.

Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä. Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit, otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään...

Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla menemättä asemalle.

-- Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.

Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana, asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.

-- Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.

-- Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.

-- Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen... Minä olen ihan onneton hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.

En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.

Mietteineni jäin minä asemalle.

Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:

Hyvä herra!

Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta. Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi hartaasti

Kaksi onnellista.

Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa; "onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.

-- Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni... lähden kuin lähdenkin.

Hänen puheensa.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.

Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä syntymäpäivää.

Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin puolesta.

Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun jonkun tapasi; siinä kaikki.

Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.

Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä minkään virheen tähden.

Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.

Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.

Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.

Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.

Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa, joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat", kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta, niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään nietoksessa... tuli niillä arpi hankeen.

Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.