Part 6

* * * * *

Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.

Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi, hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa, tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä, johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan... oli ruvennut syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan, eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.

Rahan kaavoja.

Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.

Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.

Siinä tuli tyttönen vastaan.

-- Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen hattuaan.

-- Eikö tuo liene.

-- Missä?

-- Tuossa nitoo viikatetta pihalla.

Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille, tervehtien häntä hattuansa nostamalla.

Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat; alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu, siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.

Hän istuutui portaille ja pani tupakan... sikarin pisti tuleen.

Siihen saapui isäntäkin.

-- Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella korvallistaan ja kysyi kuulumiset.

-- Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.

-- Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.

-- Vai Hele... Ettäkö sieltä asti!

-- Jopa sieltä.

-- Mitä sitä nyt täällä liikutaan?

-- Ainahan niitä on asioita...

-- Mitä te olette niinkuin viraltanne?

Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.

-- Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen isännän puoleen.

-- Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen, nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.

Sitten käski hän vieraan kamariin.

Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan, yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein viraltaan rahantekijä.

-- Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen. Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan...

Isäntä pistäysi kamariin.

Vieras alkoi puheen.

-- Tämä on tanakka talo.

-- Onhan tätä tässä...

-- Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?

-- Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun aikanani tämä on tälleen tullut.

-- Sen voi arvata, teidät nähtyään...

Emäntä toi kahvia.

-- Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.

-- Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt kysymystä hoksaavan.

-- Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras innolla ja otti pari seteliä laukustaan.

-- Tämmöisiä niitä tehdään.

-- Isäntä otti ja katseli seteleitä.

-- Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.

-- Niinhän ne pitää ollakin... väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä sakotetaan.

Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta, toisin kädessään olevia rahoja.

-- Ettekö te minullekin...? Isäntä ei lopettanut kysymystään.

-- Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun elinkeinoni.

-- Teillä kai on tarpeita.

-- Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.

-- No?

-- Rahankaavoja.

-- Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!

-- Niin. Ettekö ymmärrä?

-- En totta tosiaan.

-- Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.

-- Tärväytyvätkö siinä kaavat?

-- Eivät! Eivät mitenkään.

-- Lieneehän noita talossa... Pitäisikö paljokin olla?

-- Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet, sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.

-- Oikeinko ne painetaan?

-- Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.

Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.

-- Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.

Isäntä katseli ihmetellen konetta.

-- Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja... voipi pieniäkin seteleitä.

-- Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä? uteli isäntä.

-- Siksi... siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika, joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.

Selitys kelpasi isännälle.

-- Kuinka kauvan kestää yksi painos?

-- Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka hyvää työtä tämä kone tekee.

Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.

Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta, jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.

Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.

-- On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi, osottaen viisisatasta.

-- Kyllä sekin kelpaa... painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten helpompi tehdä ja käyttää.

-- Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi, ruunun myntistä erottaa.

Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.

Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.

-- Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa iltaan asti, saadakseni paperit painoon.

-- Jopa niin, jopa niin... Väki lähti heinän korjuuseen alankoon, minä menen itsekin sinne.

-- Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan; silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava, hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.

-- Tietty se, tietty se... Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on heiniä hajallaan... paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.

-- Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.

Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi jäädä.

Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty, kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.

Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen... Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti... kaikki turhaan. Hän lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo roisto ensin paennut ja sieltä sitten... Isäntä oli kuin puolihupsu: käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.

-- Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa... ei voi. Eihän se varastanut rahoja, itsehän minä annoin... enkä saata rahanteostakaan puhua mitään... vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.

Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.

Onnen turkki.

Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa, pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.

Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut. Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.

-- Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.

-- Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.

-- Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.

-- Missä piha...? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt talonomistajaksi?

-- Yhtä ja toista.

-- Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada "supiturkki".

-- Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?

-- Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa. Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi mukainen...

Näin lasketteli rouva tarinata.

Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa, niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.

Niin teki rouva.

Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen elämäänsä.

Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme huomioon ottaa.

Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla, pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt. Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat, mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.

Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin opissa.

Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista, suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin, Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä, mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä. Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt, ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi. Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella. Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen mielessään.

-- Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.

Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit, elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli, millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.

Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt. Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään. Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla" rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut, niitä täytyi tyydyttää.

Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin. Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.

Menestys seurasi miestä.

Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa itserakkaaksi, ylpeäksi.

Niin kävi tässäkin.

Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa "minä"... "minä" kotonaankin.

Vaimo ei saanut lasta.

Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa, rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä, synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten luulevaisuutta ja urkkimista.

Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.

Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.

Mies joi ja hävitti kaikki.

Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella...

Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.

Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki... Hän itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.

Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan, jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.

Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.

Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.

Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.

Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.

Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton. Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja luottamusta kaikkialla.

Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.

Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja -- parin päivän perästä oli kauppa tehty... Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita.

Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.

Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut.

Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.

Lyhyeen on leikki lysti.

Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.

Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä, jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet, eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten juopottelemaan ja renttuamaan.

Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.

-- Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.

-- Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään konkurssihakemusta raastupaan.

Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni isännän supiturkkikin.

Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi. Rahat meni, mutta konsti jäi.

Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.

Kaikkiahan niillä on.

Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.

Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.

-- Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki uudestaan alottaa.

Karsikko.

Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.

* * * * *

Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.