Part 5

Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria, niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen, että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä, joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.

Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.

Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä, niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä ja ikää -- sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.

Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.

Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä, jotka sitten samana keväänä viettikin.

Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:

-- Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.

-- Mitäs se Mari nyt niillä?

-- Tarvitsee.

-- Mitä vasten?

-- Tässä tulee häät...

-- Häät?!

-- Niin!

-- Oikeinko oikeat häät?

-- Jo tok'... ihan oikeat.

-- Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.

-- Marivainajan.

-- Marin häät? -- Kaiken varmaan.

-- Onkos sulhasta?

-- Kuinkas muuten.

Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.

-- Missä se Marin sulhanen on?

-- Järvessä.

-- Järvessä?!

-- Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin huoneessa.

Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.

Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.

-- Järvessähän se on... järvessä, huokasi Mari raskaasti.

-- Milloinka hän on järveen joutunut.

-- Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.

Ja kauvanhan siitä oli...

Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni. Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se tuli hänenkin vuoronsa... tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka, reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt. Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."

Odotettu lauvantai tuli... tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa järveltä kylään.

Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit ja mennä pappilaan.

Levottomina odotettiin sulhasta.

Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta. Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon ja siitä suksella Kirkkosaareen.

Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä kasvoilta.

Odotettiin yhä...

Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä. Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain, naiset viimeisinä.

Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.

Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät hieman Koirasaareen päin.

Ovat jo puolisalmessa.

Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen -- hänkin kääntyy Koirasaarta kohti.

Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.

Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.

Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.

Hetki vielä ja -- hän on jään alla.

Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.

Riennetään sinne... hän on tainnuksissa.

-- Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen iloinen, reipas ääni.

Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.

Keväinen jää on haprasta.

-- Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa sulhanen tavallisella äänellään.

Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.

Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää, vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös, mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo ijäksi jättänyt.

Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.

Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa oli hän Marivainaja.

Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan, johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.

Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on mieron tietä saanut köysissä kulkea...

Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä ollut sen enempätä puhetta.

Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.

Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.

Mari sai uudet vaatteet.

Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea, valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet, mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.

Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.

Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.

Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan...

-- Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!

Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös, siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan. Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi uimamatkaksi.

Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut vuosikymmeniä ennen.

Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän maailman valossa.

Häät oli pidetty...

Talon piruja.

-- Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun matkaa edellä.

Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.

Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.

-- Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.

Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon punervassa valossa päilyvätä seutua.

Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla... On sitä oltu senlaisillakin.

Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä, emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta, harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän, kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta väärää, kuin vaaksa vaaraa" -- tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä, siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.

Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet, heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten joukko syöksi niskaani.

Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi...

Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli edessämme... talo kuin linna.

Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti. Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut. Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi vasta pohjatussa ojassa... näytti sikeästi nukkuvan.

-- Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.

Pääsimme pihaan.

Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.

Astuimme tupaan.

Se oli heiniä täynnä... heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.

Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.

Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.

-- Hyvää iltaa! alkoi toverini.

-- Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.

-- Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.

-- Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.

-- Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa, ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan, ehtisi pikastua.

-- Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.

-- Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.

-- No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.

-- Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä akan viisastelusta.

-- Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja hörymättä.

-- Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä, joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.

Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.

Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin vertaisi myllyn kiviin.

-- Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää, millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.

-- Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan lisää monttumia pöytään.

Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua: "laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan... milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.

Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti. Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä, sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat jotenkin pieniksi, suu leveä... korvallisille asti, huulet paksut, pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita, säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä. Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja huomasi.

Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan... mikäpäs sitä senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen paita, polveen asti ulottuva hameenrepale... Ei muuta mitään ja tuskinpa tarvitsikaan.

-- So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.

Kahta käskyä ei tarvittu.

Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi huoleti voinut pöytään käydä.

Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita, pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi nuorta maitoa -- kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät entiseen aikaan kauppailivat.

Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.

Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.

Se vasta oli näkemys!

Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa, tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni, leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka. Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.

Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan meidän luoksemme.

-- Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui rahille.

-- Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat ylitseni, että parta viuhkaa... Sitten tulitte te, ja minä arvelin, että noita, noita kaite ne pelkäävät.

-- Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.

-- Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti, ikään kuin vavahdellen pelosta.

-- Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.

-- Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.

-- Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.

Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.

Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.

-- Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten, meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.

Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.

-- Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa, sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan soveliaampaa paikkaa.

-- Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin... Ei tänne pirut tule, ei ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.

Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.

-- Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän kuitenkin itsekseen.

-- Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi, vaan pirut pelkäävät meitä... pelkäävät eivätkä uskalla tulla likimaillekaan.

-- Pelkäävät eivätkäkö uskalla?

-- Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.

Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.

-- Pelkäävätkö työm...? kysäsi hän.

-- Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta, laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui toverini varmasti.

Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.

-- Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.

Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.

-- Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.

Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.

Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen vaikutuksen.

Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin. Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.

-- Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.

-- Ei tarvitse kuin kolmasti... kolmella naulalla oli Vapahtajakin lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.

Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.

-- Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini ruotsiksi.

-- Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja nukuin heti, tapani mukaan.

Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme oli maannut karsinlattialla uunin edessä.

Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.

Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua, joka voin nukkua missä tahansa.

Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.

Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt, kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun, pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.

-- Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.

-- Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa pellolla.

Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.

Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme velkaantuneet taloon.

-- Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään vierailta... Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona, kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.

Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme parempata yösijaa olisi saaneet mistään.

Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.

Ukkia emme tavanneet.

Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.