Part 4
Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen olevansa... sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita". Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa, mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa. Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri, mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija tahi toimittaja... Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"...
Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä...
Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo mennä, että jatketaan sitten.
Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:
-- Ei täti ole vielä kotona.
Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri nousi ja sanoi:
-- Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.
Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.
Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.
-- Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu, arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.
Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin... Tuonlaisissa tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.
Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen pallo!... Punanen pallo!... Valkonen pallo!... Punanen pallo!...
Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli "tehnyt onnistuneen pallon".
Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes tunnin eikä miestä vielä kuulunut.
-- Kummallista! Kovin merkillistä.
Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.
-- Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin biljardinpeluussa, miehiset miehet!
Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.
-- Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja konjakkia.
Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.
-- Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.
Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui niin tuskalliselta.
Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.
-- Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.
Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että tulla ja tulla sisään.
-- Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava sisään astui.
-- Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.
-- Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.
Tulihan sitä.
-- Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.
-- Eihän tässä niin mitkään... tavallistahan tämä on.
Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat, maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin herkkupöydän ääressä.
Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen syntyä.
-- Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi Suppo ja tilasi lisää konjakkia.
-- Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän saatuansa tuota haluttua nestettä.
Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää, uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.
-- Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa, surkutteli ystävä osaaottavasti.
-- Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui Suppo vakavasti.
-- Eihän se sovi, että minä jään tänne... voisivat arvata. Parasta on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa täällä, selitti ystävä hartaasti.
Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.
Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa, kuin äsköinkin.
Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin, sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.
Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan, kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki miehen.
-- Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti
-- On.
Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.
Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi käyttää vanhoja viestinkuljettajia.
Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.
Paras Veljyt!
Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan... koehan itse auttaa itseäsi!
Tuus totus
Poku.
Se oli kirjeen sisällys.
-- Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.
-- Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.
Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja lähti.
Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta maksamassa.
Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.
-- Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä sanoa saattoi.
Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.
-- Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä rähäkästä.
Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan tuli.
Asioitsija.
-- Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.
Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.
Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.
-- Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi asioitsija.
-- Jos toimittaisitte minulle.
Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.
-- Sisäänkirjoitus maksaa markan.
-- Minulla ei ole, vaan vasta...
-- Hm... Eikö ole puoltakaan?
-- Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä silmistään.
-- Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.
-- Ehkäpä sen verran...
Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.
-- Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille paikan saavani.
-- Kiittäen, kostaen lähti nainen.
-- Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun menee? kysyi asioitsija.
-- Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö Alman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.
-- Onhan se niin ennenkin... Etkös olekin? kysyi isä.
-- Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.
Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.
-- Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla äänellä.
-- Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen? Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa lasillista olutta... kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.
Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui vielä kyökin sängyssä.
Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa. Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.
-- Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta, sanoi asioitsija, oluen juotuaan.
Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.
Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen, jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa, oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät, hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti -- kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.
Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin... rikkain, pulskin ja kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli, viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä, jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä. Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia, selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia...
Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.
Kuinka se on mahdollista?
Heitä on kohdannut "onnettomuus"... Siksihän sitä ihmiset tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut tarpeenmukaista perustusta.
Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja -- jokapäiväinen.
Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt. Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään. Vararikko oli ollut lopullinen turva.
Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"...
-- Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.
Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin. Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin, piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.
-- Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.
Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.
-- Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.
-- Miks'ei...
Haettihan se.
Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa kappaleelta.
-- Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.
Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.
Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.
Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan, että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä....
-- Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran tienattu, arveli hän itsekseen.
Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.
-- Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin lempeästi kuin voi.
-- Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi itkuun vääntää.
-- Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.
-- Nälästäpä.
Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä mielellä oleva ainakin.
Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.
-- Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa... Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.
Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan, vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.
Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut. Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän, vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.
Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen. Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle: Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin oli Kallu puolet saanut.
Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään. Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä kokoomaan ja siivoamaan.
Isä istua murjotti ja joi olutta... näpisti palasta ja taas joi. Ja kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.
-- Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin jotakin, sanoi hän.
Nöyrästi tuli äiti ja otti.
Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.
Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi kuorsata.
Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.
-- Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.
-- Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin asioitsija valveelle.
-- Terve! Olipa hyvä, että tulit... peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni kipeältä... sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on rahaa.
-- Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.
-- Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.
-- Paljoko tuodaan?
-- Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.
Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi tavallinen meno.
-- Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.
-- Kiitos! En välitä.
Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää. Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa enempätä.
-- No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa, sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.
Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.
Miehet eivät huolineet kahvista.
Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.
Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.
-- Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna... sanoi rouva tultuansa konttooriin.
-- Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija, jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.
-- Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.
-- Vielä, vielä! vastasi isäntä.
Olutta haettiin lisää.
-- Mull'on huomenna raastupapäivä... kova päivä. Tule sinä, veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija, kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita ponnistellen kadulle.
Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli, laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat puhtaiksi ja paikoilleen.
Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta, herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.
Marivainaja.
En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.
Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina.
Tämä oli sitä aikaa tämä, -- joka on vielä monen muistissa -- jolloin köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin erityisissä karsinoissa taikka köysissä.
Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.
Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan, huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen kynsistä".
Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi. Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja lähteneet samassa pakkulaan... niin oli pelko heidät käsittänyt. Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun, heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. -- Kotonaan hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta viilettänyt yhtä kyytiä sinne... Vuoden päähän oli vielä kuukauden ajat.
Näin se oli Marivainaja meille tullut.
Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse, joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.