Part 3
-- Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli, kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä jätti tämän ajallisen elämän...
Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.
Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo voittaa.
Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa... kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.
Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme. Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa, s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle. Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.
Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.
Jouluenkeli.
-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!
Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä, milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa, tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään, perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään köyhästä...
-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!
Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi. Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu, "ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä "joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime joulusta muisti.
Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas, ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta: valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti huuto:
-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!
Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan, ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili kauvas kadulle.
Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen...
Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa kuultavaksi.
Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.
Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna, kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset, mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla" hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin, puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon, valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien markkinoilla... Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja, kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä oli koti, koti, koti.
Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis. Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa viettää...
Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen voihkinan.
-- Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.
Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan, ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut... Ja nyt sairas äiti ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun... Itku voitti kokonaan pienen pojan.
Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia, namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.
Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa; sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut. Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt... Enkeli se oli... enkeli. Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille näyttää... ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin erehtynyt... mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut...
Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.
Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.
-- Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.
-- Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.
-- Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.
Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.
Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.
Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.
Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.
Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.
Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.
Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa...
Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen... Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan... Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut...
Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
-- Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.
Tähän ei ole paljo lisättävää.
Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.
Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.
Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.
Liikutettuna lähti jouluenkelikin.
Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.
Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.
Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies; miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.
Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen... vapisevana kertoi vanhus ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!
Karhun kynsissä.
Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut, ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä, vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa kaikenmoisesta turhista asioista.
-- Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.
Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.
Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.
Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa... Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu. Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa. Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.
Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.
Vihdoin saapui juna.
Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.
-- Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.
Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.
-- Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.
Tuosta en välittänyt.
-- Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?
-- "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.
-- Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.
-- Miten lienee, arveli mies.
Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.
-- Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.
-- Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.
-- Karhun kyn... elä nyt!
-- Kertokaa!
-- Juttele, hyvä mies!
-- Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.
Mies arveli hieman.
-- Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan...
Kertoja huokasi.
-- Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan. Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta. Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran, elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä, kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta kuin sanat:
-- Kumpaan... kumpaan näistä? Kumpaan... kumpaan... kumpaan näistä?
-- Niin, niin... Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.
Mies vaikeni.
Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.
Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.
Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.
Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan... omaa kamalata kuvaansako lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.
-- Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.
-- Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja minä retkahdin sillalle.
-- Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin muistin, että olihan minulla ase taskussani...
-- A-ase! huusivat naiset.
-- Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka oitis pötki tipo tiehensä.
Eukot töllistelivät toisiaan.
-- Ja mikä ase se oli? tokasi joku.
-- Satamarkkanen...
-- Satam...!
-- Peto olikin siis vaan...
-- Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.
-- -- --
-- Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.
-- Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani karhun peijaita.
Kahta pyyntöä ei tarvittu.
Rahaa lainaamassa.
Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten köyhän ylioppilaan...
Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki, ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan, niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan...
Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä, ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.
-- Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.
Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä, hoikka mies.
-- Terve! huusi Suppo iloisesti.
-- Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.
-- Minnekä matka?
-- Pään parannuksille.
-- Vai on mies siukkana... mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa, eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.
-- Pitäisikö suurikin summa olla?
-- Sata markkaa minä tarvitsisin.
-- Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.
-- Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen taskussaan.
Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli Postiin.