Part 2

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta. Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen. Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin. Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse, tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

-- Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa -- hänen, jonka ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas, taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos tapahtui.

-- Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

-- Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä, että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja heikkenevää uikutusta lammilta... kiiruhdin askeleitani ja katosin metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva, hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva iloinen ylistyslaulu.

Nuotalla.

Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä... joutavimmassa toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet, tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä tätä suuren luonnon juhlallista iltaa... Miten lienee senkään laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa, päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo. Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä, jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle, muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja minä -- köysimiehen airomiehenä.

-- Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi sanoa -- toista ei enää, toista ei vielä -- iso vyyhti tuohiköyttä, ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka haluamme.

-- Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka rannalla kasvaa vahva tukkimetsä... jos ei sitä jo tämän ajan rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa: pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen mieleiselle apajalle ennen muita.

-- Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa meidät.

-- Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan. Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja. Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista, saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

-- Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

-- En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne, missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme... Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä kasvoja... niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri, jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin niin paljo elämän ryönää ja saastaa... miellyttänyt mietiskely, että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat, mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen... Onko kasvojen kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään. Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en olisi tavannut ihmistä...

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme...

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli vetäynyt synkkään pilveen.

-- Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

-- Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

-- Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

-- Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

-- Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

-- Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

-- Mikä?

-- Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

-- Kertokaa!

-- Siinä on paljo kertomista.

-- Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

-- Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla... en häntä ennen ja sittemmin... siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni, joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan... Eihän minun tarvitsisi hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä saivatkin pitää -- kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika... minä en saanut. -- Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan poika piikatyttöön... ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee... Ei kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni...

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

-- Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset. Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut, vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille -- se oli tytön nimi -- mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme. Ja elämä meni entistä menoansa... kuluu se aika odottavankin. Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus. Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi, kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

-- Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua vastaan... ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata... Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni, paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani... tätä kaikki tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti...

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän kiihtyi, vihastui, ärtyi... ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta, että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla kuin vihillä nartun rinnalla...

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa. Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

-- Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä en jaksa kestää enää, en... en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo anteeksi Mari kulta, ja unhota minut... unhota! Unhota ijäksi! Ja erosin hänestä, menin... juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän, hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista, äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

-- Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa, kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä, joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta -- turhaan kaikki... Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi, päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa...

Hän vaikenee liikutuksesta.

-- Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

-- Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty koskesta myllynrännistä -- kuolleena, lausuu vanhus verkalleen, hilliten liikutustaan.

-- Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin, olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala vaalentaa taivaan rantaa.

-- Entäs äitinne? utelen minä.