Part 13

Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.

Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi. Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.

Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä latuansa.

Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana, seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.

Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora, keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet, siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot, ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä, huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli miehen muoto.

Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.

Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.

-- Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä taisi ollakin siihen aikaan.

Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat. Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun Kivelän Annaa.

Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.

-- Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian isosta... Mikä lieneekään tuhlaaja... hävittää kaikki. Ei tuota tässä meillä tarvita.

-- Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.

Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.

Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.

Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo edeltäpäin.

-- Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?

-- En! En tiedä, isä.

-- Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos... niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta... tuo on meille otettava, kelpo mies.

-- Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.

Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.

-- Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat... Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia... Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin...

Ainahan ne nuoret sopivat.

Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.

Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan herraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa asti.

Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista "joutavuutta" ja "ajan hukkaa", vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.

Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun hänestä aika jättää.

Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.

Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.

-- Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse; paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.

Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.

Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.

Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

-- Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin te olette muuttanut toiseen elämään.

Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.

-- Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.

-- Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.

Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.

Hän oli kuin puusta pudonnut.

-- Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.

-- En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.

Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt... pitäneekö kiertää ympäri.

-- Mitäs hupsutuksia!

Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut, aavistaakaan.

Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista, Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.

Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.

Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.

Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.

Isä oli hämmästyvinään.

-- Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.

-- Ei, vaan miniän tuon tähän.

-- Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset...

Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.

Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.

Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.

Se oli viimeinen sanansa.

Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.

Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada, ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta toisen käsityksen.

Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.

-- Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.

Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.

Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.

Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä, läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut tullut.

Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.

Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut.

* * * * *

-- Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.

Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.

Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.

Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.

-- Mitäs sanot? kysyi Kaapro.

-- Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.

-- Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.

-- Onhan se vainajan viimeinen tahto.

-- Vaikkapa vaan...

Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.

Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.

Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.

-- Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.

-- Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.

-- Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.

Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.

-- Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.

Samppo kuivaili silmiään.

-- Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti Kaapro.

-- Niinkuin tahdot.

-- Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.

Ja niin he tekivätkin.

Onnen saari.

Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.

Se saari on nimeltä Onnen saari.

Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.

On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.

Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.

Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen, milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään, sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään, pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin kuin ennen.

Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelevat käsiään ja heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen... sitä menoa kestää ja yhä se kiihtyy.

Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet ensimmäiseen laivaan, minkä näkivät lähtevän, eivätkä veneeseen. Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä. Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu. Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.

Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:

-- Tuosta se tulee.

Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.

-- Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi. Ja niin alkoi työ, ankara ja tarmokas.

Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä. Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos mieli saada sydäntä myöten kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera. Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.

Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan, piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta, lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa, joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään ankarasta työstään, luki hän ääneen.

Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja kuultavaa.

Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.

-- Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.

-- Venettä, vastasi mies toimissaan.

Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois. Mutta kohta oli toinen kysyjä mailla:

-- Minkä sinä aiot siitä tehdä?

-- Veneen.

-- Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.

-- Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.

-- Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.

Sen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta... tähän koneitten ja sähkön aikaan.

Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.

Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.

Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.

-- Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.

-- Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.

Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.

Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.

Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas, vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut, kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.

Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä aamuna.

Ja niin pyörähti hän naisen luokse.

-- Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.

-- Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.

Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillistä, näkemistä ansaitsevaa.

-- Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.

-- Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja neuvokaa minut sinne!

-- Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen vakavasti ja ojensi kirjaa.

Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.

-- Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.

Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein valmis ja päällyspuoli oli veistetty ja silitetty. Jokainen näki kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.

-- Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.

-- Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.

-- Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.

-- Onnen saareen, vastasi mies varmasti.

Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat kuulemaan.

Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.

-- Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa hänelle jonkun lohduttavan sanan.

-- Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi muotinainen puolittain piloillaan.

-- Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori, eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.

Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan. Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.

-- Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata, säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.

Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä.

Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän luokseen. Hän oli pitkä, laiha mies ja hänellä oli kahdet silmälasit nokalla.

-- Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi professori.

-- Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.

-- Hah? Eikö pääse?

-- Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista, yrityksistä... Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.

-- Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan.

-- Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa tiedemies naiselta.

-- Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.

Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti tarttui hän kirjaan.

Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.

Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.

-- Sairas... mielipuoli... hullu hoki lääkäri ja lähti toimittamaan niille sijaa houruinlaitokseen.