Part 12

Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi. Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua. Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho, ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää. Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea. Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni, tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään, mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä, että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut. Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla. Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen, josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana, joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi, jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut...

Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin. Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli soitto sisimmässäni.

Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää, pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.

Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt... mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.

Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä, mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti. Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn. Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on, joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani, että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa, turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina, tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.

Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta. Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä. Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta vapaaseen ilmaan.

Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä. Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua, liverrystä ja vihellystä.

Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään elämään...

En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.

Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni, äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi, että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.

Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa, hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.

Milloinka Rooma perustettiin?

Koulumuisto.

Muutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.

-- Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita tulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku. Ei olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun niitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka ei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun "Lapin koulun" ensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo "Suuren koulun" viimeisellä. N.k. "vanhojakaan" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun edellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen jäänyt.

Outo ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.

Hän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen, mutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen. Päänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni, melkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti kupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta oli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä katselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan niissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut, melkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin kaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia hammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja terävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin on ihminen valmis.

Hän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui pienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli hän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli puhuttelemaan.

-- Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.

-- Olen.

-- Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.

-- Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi oppilas samalta luokalta... päässyt samalle luokalle... vasta tullut!

Hän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti, iloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.

-- Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.

Ja niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka kesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä sievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki hänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin olevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa suitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he pahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana kimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa. Hän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita. Noloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä häntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin selitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei pääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme, ehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan teki, senlaiselle.

Ja koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta samalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut meidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta -- seikka, josta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen vanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä, mutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko terveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta oli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme oli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään parannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan ottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.

Ja siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä telmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti seuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua, siitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli nimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä eivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman osasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen osasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka Rooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota seikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs toveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt tuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä oli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena oli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna 753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti ja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri muuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan latinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin, mutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä, niin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei näyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että häneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe mistä hyvänsä.

Niin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että useimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma perustettiin.

Vakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa, ei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin kysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme laisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli Paavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy kuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei osannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.

-- Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan. Milloinka se perustettiin, Mollström?

-- Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.

-- Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.

Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja. Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille" vastata aivan oikein.

Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki. Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä näytti loppu käsissä olevan.

Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme. Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen luotaan -- viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella, vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut, näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme sairasta.

-- Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.

-- Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.

Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei enää kysellä:

Milloinka Rooma perustettiin?

Testamentti.

-- Nyt se on ukki kuollut.

-- Niinpä tuntuu.

-- Käsketin sinut tänne...

-- Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.

Panivat tupakan.

-- Se on tehnyt testamentin.

-- Olipahan tuolla mitä testamentteerata.

-- Olipa... Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.

-- Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?

-- Minullehan sen vainaja jätti.

-- Sinusta tulee nyt koko mies.

-- Niinhän se taisi ukkivainaja meinata... Voimmehan silmäillä tuota paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli toisen pohjakamarin kaapissa.

Ja niinhän se oli ukki meinannut.

Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.

Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli tytär kuolleen katteeksi heittänyt.

Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän kuollut kummittele... Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt. Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan elävä mies.

-- Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten vasta näistä... mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.

Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan ulos ja painoi oven varovasti -- ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.

* * * * *

Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.

-- Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä. Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa jo...

Ja riittihän se.

Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen toiselle langolleen.

Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!

Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti perillisten mieleen.

Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.

Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.

Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan, saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan, huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.