Part 11

Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia. Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.

Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri, yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme, tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.

Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua kohti.

-- Näenkö oikein...? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni, ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.

-- Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen ojennettuun käteensä.

Toveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa ihastushuudahduksissa.

-- Mitä saan tarjota? kysyi hän. -- Tilasin ikään ruokaa.

-- Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.

-- Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö sinäkin...?

-- Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain yhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset porsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä. Se on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.

Näin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.

Odottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.

"Syödessä tulee ruokahalu" ja mekin söimme oikein mielihalusta, "kun kerran taas olimme tavanneet toisemme" -- niinkuin hän sanoi -- ja juttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.

Aterioittuamme tilasi hän kahvia "me' _avec_."

-- Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta voimaa? kysäsi hän äkkiä.

-- Eihän tämä ole minun kotipaikkani.

-- Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.

-- Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä...

-- Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.

-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin minä.

-- Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet aivan oikeassa, mutta -- helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on vaikeampi aukasta.

-- Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.

-- Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan. Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.

-- Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!

-- Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin, suloista ja suosiollista... kaikki muu paitse minä itse. Minä en tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi mieli ja suli sydän. -- Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat menneet muistot.

Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia sieluja... niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää, vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.

Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta. Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.

Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin toimiin.

Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa, kievariin, että "kyllä siellä laittavat."

Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.

-- Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.

-- Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän, kavahtaen kaulaani.

Hevillä en päässyt miehestä irti.

-- En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.

-- Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.

-- En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan eteensä.

-- Et ehtinyt?

-- Minussa ei ollut miestä siihen.

-- Kuinka niin?

Hän oli tovin aikaa ääneti.

-- Minussa ei ollut miestä... olen kovin kulunut.

-- Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.

-- Vaanpa henkisesti.

-- Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?

-- Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.

Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.

-- "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"

En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.

-- En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle, että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa, niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin kulunut... Niissä kuluu sellaisissa.

Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.

Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.

-- Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin, ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta uutta voimaa en saanut... kirkastuivat niin, että ne nielevät minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa, koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä ympärilläni tapahtuu.

Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.

-- Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime kerralla?

-- Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka lausuin yliopiston porstuassa?

-- Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.

-- Senpä elämän avaimen.

-- Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.

-- Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni lähettänyt.

-- Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

-- Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen, tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.

-- Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään valittamista, muistutin minä.

-- Ei o--le--le--ka--aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.

Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.

Hetken päästä kääntyi hän minuun.

-- Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen. Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea, suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.

-- Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää puhutella lääkäriä, hyvä veli.

-- En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.

Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne. Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen, sanoi hän kuin itsekseen:

-- En minä niistä pääse.

Eikä hän niistä päässyt... Hän ei pysynyt enää koossa.

Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.

Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen. Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta laskettu kotona hoidettavaksi...

Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.

Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.

Meren joulu.

-- Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen mainitessaan jotakin meren joulusta.

-- En, en -- muistaakseni.

-- Voin sen kertoa sinullekin.

Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut... sen verran on lupa ilmoittaa... minä nuori, vasta neulalta heitetty ylioppilas.

-- Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan. Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni sai tietää -- mistä lienee saanut -- että minä en kuulu koko teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa ollessani.

Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia. Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.

Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.

Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin. Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.

Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa. Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.

Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.

Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.

Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.

-- Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.

-- En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja menin matkaani.

Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä. Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.

Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.

Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.

Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne, päätöstäni toimeen saamatta.

Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä olen... Olin ihan kuristua.

Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.

En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät, vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt, että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään kuitenkaan unta saamatta...

Perästäpäin sain kaikki tietää.

Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti löytää rauha taikka hauta.

Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö valosampi kuin samea päivä.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa näkynyt liikkeellä... Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman elämin.

Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.

Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.

Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä, kuulevata.

Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.

-- Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen, arvelin itsekseni.

Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.

Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion keskinäistä voimankoetusta katsellessani.

Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti kaljamassa ja minä keikahdin selälleni...

Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.

Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni merelle.

En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.

Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi ja kyyneltulva täytti silmäni.

Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas...

Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.

Ne kutsut olivat minullekin... Ne ovat kaikille.

Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.

Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä kohti.

Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Minä painausin penkkiin ja itkin...

Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.

Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut...

Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.

Tähän lopetti kertoja.

Heräämiseni.

Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko poutaa kestää.

Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä. Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet ja kasakat.

Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta käynnille.

Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.

Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa. Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä, viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti, jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin heinämiehen...

Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan, eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.

Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua, eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut, niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.