Part 10

-- Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi kaulaani.

Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän, hymyillen kyynelten seasta:

-- Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.

-- Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.

-- Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä, olit kadonnut ja olet taas löydetty... Ja sitä seurasi taas hellää hyväilyä ja hartaita suuteloita.

Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua... Oli sillä eukolla kiire, naurahti kapteeni.

Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä pilvenhulmuja.

-- Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut saapunut yhtään hänen käsiinsä... Tämän suuren omaisuutensa oli hän saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut jättämättä muita perillisiä... Tietysti oli kosijoita ilmestynyt, että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt...

-- Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen rouva tuli täyttämään laseja.

-- Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla, minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta. Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena, selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa... joki on joutava puro, järvi on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin kuvautuu mielen kuvastimessa... Kaihomielin hän katselee ja kyynel nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat taas lapsuuden kuvat mielessä... kirkastuvat ja suurenevat ja kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan yhteen...

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies... tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi, puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä vaiheita.

Ahven.

-- Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!... Kala!... Ahven, hyväkäs!... Musta ahven... huu!

Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia kädessään.

Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin tulisilla hiilillä.

-- Ahven... musta ahven... ei se muuksi muutu, hoki noita.

-- Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.

-- Minullako?... E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.

Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.

-- Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut... ei ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin... hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!

Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.

-- Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa miestään.

Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet, jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli, kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut. Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt. Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä. Sattuma oli seuraava:

Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä, puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.

Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan, kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään. Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta yhteiselämätä viettänyt ja -- nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä kostoa tulevaisuudessa...

-- Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi... ei mistään, arveli hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja ennustuslahjoista.

Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin. Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua toimissaan...

Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta se vuosien luvussa korvin kuului... ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta kappera ukko vielä.

Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan...

Kalastamaan?

Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista, kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää... joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena, ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta, jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin ohjannut ja kasvattanut... Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.

Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä...

Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.

Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle peitteeksi pantu ja katseli kaloja.

-- Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.

Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä isäntää.

Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän jännitys ja hän pykertyi lattialle.

Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille teilleen.

Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula, jonka ympärillä liha oli rustottunut.

Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se painoi punnittaessa kuusi naulaa.

Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata suohon.

Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa", mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.

Punanen lippu.

Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää... Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin on ehtimiseen...

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan, lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia, nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa...

-- Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty...

-- Nyt se on kuollut.

-- Kuka? Kuka on kuollut?

-- Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

-- Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana, vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

-- Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa... Junan jyminä kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun... olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa hänestä.

-- Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi kun apua joutui...

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä tulevan...

Tämä oli kertomus.

-- Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

-- Olihan se hyvä sekin.

-- Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

-- Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

-- Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä... minä läksin omille teilleni.

Elämän avain.

Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.

Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan, niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla, metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja muissa senlaisissa tiloissa.

Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa, jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä, miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi... Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus, jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi -- jopa jokunen "suoraan senaattiinkin" -- jotka "kehittelivät henkeään."

Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon... niin olivat asiat kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan, sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan pojan ilmoittautua... Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.

-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja pyysin tuossa samaisessa seikassa.

Ja itsehän sitä piti päättää.

Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme "tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä, tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä "pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".

Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. -- Terve monesta päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen Inkilän mäellä. Käy pöytään!

Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin onnellisen sattuman johdosta.

-- Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme. Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin toimeen... en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa, johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä tiellä, eikä millään muulla...

Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.