Part 1

TALOISTA JA TAIPALEELTA

Kirj.

Heikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

Puron sulho. Jatalampi. Nuotalla. Jouluenkeli. Karhun kynsissä. Rahaa lainaamassa. Asioitsija. Marivainaja. Talon piruja. Rahankaavoja. Onnen turkki. Karsikko. Kaksi onnellista. Hänen puheensa. Enkeli ja piru. Oma kuvani. Ahven. Punanen lippu. Elämän avain. Meren joulu. Heräämiseni. Milloinka Rooma perustettiin? Testamentti. Onnen saari.

Puron sulho.

Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan. Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa, joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä, että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas. Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä. Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa, mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika, sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku Mikillä -- se oli pojanpojan pojan nimi -- kovinkaan kauvan, sillä "ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku Mikki hänen sylissään.

-- Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

-- Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla. Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin. Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt. Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia, hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä. Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi, vähäpuheiseksi.

-- Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti, jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso, ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset. Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä, räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli, talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä, ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja rauhallisesti hän siinä lepäsikin... lepäsi kauvan. Rauhallinen on viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina...

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa. Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä. Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin, alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti... odotti kauvan, mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

-- Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

-- Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos, vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui...

-- Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi, jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle. Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia kohti...

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi. Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä löytänyt, vaan hänen ruumiinsa...

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli, kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.

Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka laulaa:

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin Taivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi puhelahjan saanut ja lausunut:

-- Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

-- Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

-- Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä, jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä, jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta, samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja kuohusammalta veden pinnalla.

-- Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

-- Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus. Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin. Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään, niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua, synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään. Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, -- se oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen, mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

-- Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat. Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan, kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa Liisun huolet.

-- Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista. Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu, kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa. Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa. Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun. Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

-- Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

-- Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä, hypäten ylös.

-- Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

-- Niin, niin, hoki Lassi väliin.

-- Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

-- Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan, vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet, kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt auta enää mikään. -- Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

-- Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

-- Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

-- Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät -- ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä näytti uljas männikkö.

-- Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

-- Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu hartaasti.

-- Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

-- Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan... silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi hänet siimalleen maahan.