Chapter 8
Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja loukkauksille arat -- edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa -- rupesivat keskinäisillä kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi. Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän ärtyneiltä toisillensa.
Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin, joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa. De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora, rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään voittoa saada.
Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä, jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita. Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään, pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme kertomaan.
Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut, että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.
Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä -- sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin ulkopuolella -- katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.
Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta, hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja skotlantilainen se onki -- tuo Leopartin ritari. -- Olen nähnyt hänen sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."
Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä haluaisin teitä puhutella."
"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan asialla".
"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden hänelle myötäni."
Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen -- yhtä hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".
Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus kristikunnalle. -- Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa, jos voin saada kuningasta puhutella."
"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle kolkuttaa".
"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia parantaakseen hänen taudistansa".
"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".
"Hänen oma henkensä, mylord -- hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".
"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut hänen tanssikumppalinsa."
"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi: "Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa. Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla tavalla otetaan vastaan?"
"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. -- "Ja kuka tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta vihollisestaan?"
"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen, hengellä, kunnialla ja tavaralla".
"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan -- skottilainen turkkilaisen edestä! -- Saanko luvan kysyä teiltä, herra ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"
"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".
"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän miehen vastausta?"
"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.
"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen ylävästi.
"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle, niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen lähetyksestäni tilin".
"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä, joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä ilman sitä".
Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.
"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä", vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".
"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että, niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".
Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki: "olkoon -- jota en itse puolestani epäile -- herra Leopartin Ritari, että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa, missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki on kristikunnalle niin kallis?"
"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".
Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"
Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään tietä kortteriinsa.
Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan, ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen ylpeytensä kernaasti olisi salannut.
"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".
Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin lausuneen, varsinki kun se ehkä -- joten joskus sattuu -- ei täydelleen ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.
Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan, joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa. Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi tyhjä -- koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut -- osaksi muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei ollut.
Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan täytti.
Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä. Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode. Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut, ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.
Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin, siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut, makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä, heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut sairaan huoneessa olemaan hiljaa.
Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle valuva parta, että hänellä päässä oli korkea _tolpatsi_ eli astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti. Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.
"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut", sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".
"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen, jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän aseenkantajallanne on kovin huono hoito".
Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas häirittyi levossansa.
"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth -- eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"
"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut, ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti heitä ulkopuolelle majaa.
"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä tiedustella".
Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä, että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.
Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa -- ja de Vaux, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen, ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet, kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.
Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.
"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista _alania_, jos hän on yhtä kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi -- minä puhun kaikessa kunniassa ja ystävyydessä -- ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei teille, sir Kenneth, ole annettu? -- Minä puhun hovitallimestarina".
"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin kenenkään muun -- kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".
"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan ystävälleni tässä".