Chapter 7

Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa. Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista hoitaessaan.

Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella, jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa, nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin _Thom of the Gills_, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas, suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli, kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä, ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta malttamattomuutta.

Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa, käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset, jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka, niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja, joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja sotilaantapaiselle käytökselleen.

Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita, joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme _alania_, niinkuin niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla, semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.

Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi. Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina, tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.

"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu koko Europan ritariston valioväki -- Haa!"

"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt -- "välirauha estää meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin -- mutta sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".

"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat, jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"

"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon voivat luottaa".

"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille väärin -- minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. -- Suokoon Jumala, että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä -- kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"

Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse. Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.

"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".

"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"

"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten kristittyjen ruhtinasten laita -- Franskan Philipin -- tuon tylsän Itävaltalaisen -- Montserrat'n herran -- Johannitain -- Temppeliherrain -- mikä näitä kaikkia vaivaa? -- Minä tahdon sen sulle selittää: se on halvaus -- kuolemanhorros -- tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman -- ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa, ritarillista ja hyvänavuista heissä -- joka on saattanut heitä rikkomaan jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut -- saanut heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"

"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin kiivastuko! -- Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".

"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä, kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa. Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia, jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen. -- Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"

"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken tuollaisessa tarkotuksessa".

"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; -- "ovatko liittolaiseni minun unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he minua jo kuolleeksi? -- Mutta ei, ei -- he ovat oikeassa -- ja kenen he valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"

"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de Vaux.

"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip -- Denis Montjoye -- hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen _en arrièren_ (takaisin) ja _en avantin_ (eteenpäin) merkityksestä ja viepi meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä. Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".

"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.

"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas, ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu! -- Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! -- Anna hänelle pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa juotavaksi".

"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni, hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla -- "niin temppeliritarein suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja viisas neuvotteluissa -- jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa -- mitä teidän majesteetinne sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"

"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan ei voi muistuttaa mitään -- hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, -- on epäjumalanpalvelia -- paholaisen jumaloitsia -- velho -- joka harjottaa ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja piilopaikoissa?"

[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.

"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de Vaux.

"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se Johannitain suurimestarille".

"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de Vaux. -- "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"

"Viisas? Viekas sinä kai tarkotat?" vastasi Richard. "Pulskea naisten seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta. Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta. Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista meitä tosiritaria vastaan!"

"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan minä näen kuinka käy -- me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa terveyden takaisin kuningas Richardille."

Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun, joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. -- Mitä se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka kelvollisimmalle -- mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät, kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja siepannut pois kilvottelemisteni esineen. -- Vaan hiljaa, kenenkä sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"

"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.

"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? -- Taivaan tekiä! Turkkilaiset ovat leirissä -- minä tunnen heidän _leliänsä_[1]".

[1] Mahomettiläisten sotahuuto.

Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta avuksi sairasta pitelemään.

"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia, uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa -- ainoastaan niin paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".

"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".

"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään, jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi, Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä alkuperää".

De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä; sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran, taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.

Seitsemäs luku.

Ei engelsmannit ja skottit viel Rajall' yhtyneet kertaakaan, Ettei, kuni satehentulva tiell' Verivirta ois kastellut maan.

*Otterbournin tappelu.*

Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja, kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia, kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja. Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä, jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.