Chapter 31
Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä mainittua kuningasta vastaan".
Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon, jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään, auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.
Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti, vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit, julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan, keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä. Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen -- katseliat hengittivät nopeasti ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä, joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen, ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi; sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen _secretin_ eli pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth, joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu, tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? -- Jumala on tuominnut oikein -- minä olen syyllinen -- vaan leirissä löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle rippi-isä."
[1] *Montserrat*, _Monte Serrato_, merkitsee: piikkinen vuori.
Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.
"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard Saladinille.
"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta -- ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".
"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa -- älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".
"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".
"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. -- "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".
"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.
"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. -- "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".
"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! -- Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"
Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.
"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut, että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä, vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi. Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja palkita ritarillisia sankaritöitä".
Leopartin ritari suostuen kumarsi.
"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään", jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".
Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.
"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta -- ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. -- Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos kääntää päänsä sitä katsellakseen".
Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.
"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan suojassa".
Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.
"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä -- ja kas, turbanit vaipuvat maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn poskien hohdetta! -- Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä tuntevat".
Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella istuvalle Edithille.
"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea suosiota mitä suinkin voit. -- Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"
Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka kiinnittivät kypäriä kaulukseen.
"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard, kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin hänen miekkansa kautta -- hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"
Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.
"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa. Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli skotlantilainen seikkailia. -- Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"
"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta, kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan _in articulo mortis_ ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".
"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?" sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi, vaikka se olisi maksanut jäseneni -- jäsenen! Minä olisin suonut sen jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt -- sillä mailma olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli joutunut".
"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi kuninkaatar Berengaria.
"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi voinut ilmottaa minulle".
"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi; "sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".
"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!" huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä, Skotlannin prinssi".
"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla merkki saracenein ja arapialaisten -- Saladinin ja koko hänen turbaniin puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"
"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt toisaalta", vastasi Richard.
"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla", sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin totuutta loistaviin aikakirjoihinsa -- ihmisen silmä on vain liian heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen, jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista? Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin, koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita -- kuka takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia. Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla, pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".
Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen aivoissansa.
Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä, jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.
Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten. Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista, uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia, paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle; kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat, tuolla merkillisellä kirjotuksella: "_Saladinin, Kuningasten Kuninkaan -- Saladinin Voitonsankarien Voittajan -- Saladinin Täytyy Kuolla_". Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi _automatit_, jotka odottavat taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.
Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.
"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä, jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä, joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä, juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. -- Kristitty!" kertoi hän tuokion perästä -- "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani! Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia, kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. -- Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"
Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä rumemmiksi -- silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset, rujostuneet kädet ja sormet harillansa.
"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,
"_Accipe hoc!_" ähkyi kääpiö.
"_Hoc!_ Mitä sanot?" jatkoi sulttani.
"_Accipe hoc!_" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että kertoi samat sanat kuin ennen.
"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".
"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle, jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"
"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin, "on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. -- Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.
Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.
"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan, on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".
Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista, jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta: "urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".
"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä perustuksella väitteitäsi puollustaisit".
Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa, tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä, erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.