Chapter 30
Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.
"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".
Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.
Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.
"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä kuninkaallista kummiansa?"
"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja tunsitko entisen tuttavan?"
"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan kuin venetialainen portto".
"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi kuningas.
"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".
"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin varustettu ja asustettu?"
"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä hyvin tunnen asun -- se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla byzantinillä".
"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"
"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de Vaux.
"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden", kuningas sanoi.
"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi", sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".
"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"
"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".
"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".
De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä, otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.
Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.
"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"
"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".
"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".
Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään kauniin sukulaisensa kera.
"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.
"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä, ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja oikeutta rakastavana".
Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus, jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.
"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".
"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole päällensäkään pukenut -- Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"
"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen -- minä taistelisin itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."
"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa Plantagenet'ä kuin sinä".
Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".
"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi. "Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja säätyni unhottaa?"
"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin ystävälle. -- Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana selviää tästä taistelusta?"
"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta? Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen ainoa palkintonsa".
"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas sanoi.
"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta säädystään".
"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard kuningas.
"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".
"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin ovat määränneet".
"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu, armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi. -- Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".
Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.
Kahdeksaskolmatta luku.
Kuuluiko tappelun tuima ääni, Miekan melske, ratsun korske?
_Gray._
Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla, kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset. Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja mahomettiläiset katseliat.
Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen; vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.
Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään, ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.
Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla katsotuksi.
Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi, tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.
"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan närkästyneenä.
"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".
"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan kysyä, häntä ripittää?"
"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.
Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi juuri alkaa synnintunnustustansa.
"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös -- tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"
"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden, suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle pyhälle miehelle!"
"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko, profeeta, mielipuoli -- sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet minua parempi?
"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä sitä jakaa kellekään muulle".
"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari; "tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei minulle, koska minä en hänestä erkane".
"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä haluatte apuani".
"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata? Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".
"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan kunnes tapaamme toisemme -- yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee", lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"
"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka tahtoisinki".
Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta lähtenyt.
"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules -- minä luulen melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi, ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"
"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut toiselle syntein anteeksi antamisesta".
"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen. Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"
"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin sakramenttia pilkata".
"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen ritari ainakin".
"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta, tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni kummitus turnauskentälle -- kaikesta aavistan pahaa".
"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella menestyksellä kummallekin; -- ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa, ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat, herranne tahtoo varustautua taisteluun!"
Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.
"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.
"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.
"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille suosiollista".
"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".
Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.
"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla -- se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua -- syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa kanssa".
Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.
Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta. Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis arapialainen; ja _Spruch-Sprecher_ puisteli päätään muistuttaessaan, että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään huonona enteenä.
Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla. Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten, niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta, jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa, joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa, kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta, vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"
Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.