Chapter 29
Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä", hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".
Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto _Allah hu!_ ja arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla, ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.
"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. -- Minusta on kuin kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen, veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"
Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen oli nähty katoavan.
De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra, lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta ja pärinästä päättäen. -- Ratsastanko edelle?"
Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".
Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.
Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.
Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.
"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"
Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".
"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. -- Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"
Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.
Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.
Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.
Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt huomiota -- ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin, osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:
"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle. Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"
"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.
"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut muilla aseilla kun sapelilla -- keihästensä teräskärjetkin he ovat jättäneet kotiin".
"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. -- Hyvin kukoistava ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille hieman ahtaaksi".
"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. -- Jalo Saladin", hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi. Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta, sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää kotia".
Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa osotteeksi.
"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti vedetään syrjään?"
"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos heitä nähtäisiin paljain kasvoin".
"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.
"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi minua lämmittää? -- Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle, jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta -- hoviväkeni on pitävä huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan kamariherra".
Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut myötä, riisui sen _capan_, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi, ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä, suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui kuninkaan hartiosta kantapäähän.
"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"
"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan, jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä noin puolentoista tuumaa poikkimitaten -- sen hän asetti puupölkylle.
De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin -- älkää antako uskottomalle syytä voiton riemuun".
"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen* läsnäollessa?"
Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä metsänvahti puukollaan oli katkaissut.
"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani, epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon heikompi lihan ja jännetten suhteen.
"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".
"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".
Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää, vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä ollen. -- Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee Melek Ricille jotakin uutta". -- Näin sanoen hän otti lattialta silkillä päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi, veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.
"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa olisi itse kuningas Arthurin _Excalibur_, voi halkaista mitään, joka ei iskulle tee vastarintaa".
"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla, jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin, ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.
"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".
Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen, jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan verratonta taitavuutta.
"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen. Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä -- minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä lahjoja".
Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin. Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan häntä katsellessaan".
"Ihmetyö! -- ihmetyö!" huudahti Richard.
"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.
"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä kuninkaallisen veljeni Saladinin!"
"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee dervishiä".
"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa uudestaan kävi leirissäni?"
"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".
"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn, "minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".
"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani. "Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".
"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä kiittää?"
"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein hänelle ehdotukseni".
"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.
"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian rohkea onnellisesti päättyäksensä".
"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.
"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin täydellinen aatelismies?"
"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.
"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin; "mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli, minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut; sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja mainettasi!"