Chapter 28

"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme päivää".

"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja kaleerisi purjeiden väliin".

"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux, ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän kamariherran jälkeen.

"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin tällöin".

"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta onnettomalle -- tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden --"

"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.

Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen umpimähkään antamaan meille arvoa".

Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että "hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".

Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (_planta genista_) muka nöyryyden kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. -- "Laula meille", sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme on tapa sanoa".

Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan, näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan, kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä tuolla tavallisella huudolla:

"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"

ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi, ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.

Verinen nuttu.

Ensimäinen laulu.

Beneventin seutua lumoavaa Juur' illan aurinko kirkastaa, Juhannuksen-aattoa viettääpi maa, Taisteluun ritar' itsens valmistaa. -- Läpi leirin poikainen kiiruhtaa, Prinsessalta viestin hän kuljettaa; Puku vihreä päällään, hän tiedustaa. Missä Kentin Tuomasta tavata saa.

Saa kauan kyll' etsiä poikainen, Ennenkuin hän ehtiipi teltallen. Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen, Näk' isännän itse juur seppien Työt' tekevän uuraast', valmistaen Käsin jäntevin asunsa teräksisen. Jossa taistelis, tultua huomisen, Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.

"Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!" Poika näin -- ritar laskeu polvilleen, "Kuin aurinko arvons on loistoineen, Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. -- Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen, Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen Hän taistelkohon, siten näyttääkseen, Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".

"Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," -- Ritar notkistaapi taas polviaan -- "Sä ettet pukeudu haarniskaan, Mut kannat vaan hänen yönuttuaan. Se ylläs, käy huomenna taistelemaan Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan, Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. -- Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" --

Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain Hän suuteli suukkosin innokkain: "Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain! Vie prinsessalle mun kiitostain. -- Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain, Mä kannan riehussa taistelevain. Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." -- Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!

"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas Blondelini", sanoi kuningas.

"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa, olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan aukkoja".

"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; -- minusta ne helähtivät paremmin soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".

"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi Blondel.

"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".

"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.

"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä", sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan miehen kaltaiseksi".

"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.

"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".

Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.

"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. -- Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".

Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.

Verinen nuttu.

Toinen laulu.

Urotyöt näki aamu juhannuksen, Näki kunnian nousun ja kadotuksen, Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan, Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan. Ei pien' urojoukko tuo urhea lie, Mut voiton tok' kaikilta ritari vie, Jon suojana nuttu on semmoinen. Jota öisin käyttääpi neitoinen.

Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo, Tok' kunnian uljaalle uljahat suo: "Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy, Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy". Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois, Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois, Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on, Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".

Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan, Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan, Ku takaisin antaapi nuttusen sen, Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen. Sitä raastanut miekka ja keihäskin on, Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton Niin ois, että tilaa prinsessalle sois, Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.

"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää, Hän takaisin teille sen nyt lähettää. Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on, Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon. Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös, Nyt rakkautenne te näyttäkää työss': Ken ritarin viskasi taistelemaan, On velkapää uljuuden palkitsemaan.

"Mun herraani nuttu tää suojannut on. Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon. Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan, Mut häpäistä ei voi se kantajataan." -- Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen, Punastuen, painoi jo huulillehen: "Sen nähdä saa linna ja temppelikin, Min arvon mä lahjalle suon ritarin."

Käy seurue loistava temppelihin, Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin, Esimäisenä prinsessa astelihen, On yllänsä nuttu tuo hurmehinen. Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo, Hän juhlassa taatolle pikarin tuo, Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.

On käytös tuo kaikista kummallinen. Mi kuiskutus seurassa hiljahinen! Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi Ja sanansa vihaiset tytölle soi: "Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on, Sun kätesi hurmehen palkitkohon; Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin: Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."

Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana, Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla: "Kuin pulloista viini niin runsaasti mun Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun. Nyt peljätä kostoas uhkailevaa Hän tartse ei, luonani suojan hän saa. Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan, Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."

Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.

"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"

"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".

"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin -- meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".

Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.

"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".

"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".

"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa paremmin ajatuksiisi".

"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää, vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."

"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.

"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith, "sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".

"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".

"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan -- toisen häväistys ei liene mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".

"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.

"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä, kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".

"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".

"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat -- älkää siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".

"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".

"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.

"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota -- ei kuitenkaan vihamiehinä -- niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle -- minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".

Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.

Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.

Seitsemäskolmatta luku.

Nyt kuului Tekbir -- siksi kutsuvat Arapialaiset sotahuutoansa, Kun pyytävät taivaalta voittoa.

*Damaskon piiritys.*

Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.

"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".

Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan lähestyvän hajoamisen.

Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa, saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.

Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan, jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.

Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten aseellisten seuralaisten välillä.