Chapter 25

"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän, pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että hänellä on täysi ehdon valta".

"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta hyvyydestä".

"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista, jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä konsanaan olen nähnyt -- minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"

"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä tuskallisen araksi.

"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. -- Tuo englantilainen kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman ruhtinatar -- mikä hellyys hänen sinisessä silmässään -- mikä loiste hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se _houri_, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria, ansaitsee niin hellää hyväilystä!"

"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".

"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".

"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa, johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari, vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! -- Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen. Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä, veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit, niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella toisiamme tapaamaan -- ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".

"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.

"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii. Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota Melek Ricin sukulaista. -- Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää -- eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".

"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa, "niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".

"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.

"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. -- Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu -- sinun sanasi ovat puukonpistoja minulle!"

"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko sinulla mitään toivoa menestymisestä?"

"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".

"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut -- on tuo etäinen valo iäksi sammunut?"

"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.

"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla; sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu morsian".

"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en silloin --"

Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja lopetti katkonaisen lauseen.

"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"

"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".

"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen", sanoi emiiri.

"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari, silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.

"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. -- Mutta sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä yrityksessä -- se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"

"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".

"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat, jotka häntä hätyyttivät".

"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin, kuin en ennen ole tuota hoksannut!"

"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"

"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti, viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa -- muita siellä ei ole ketään, joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan. Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa olen ensimäisten joukossa liikkunut!"

"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi, "ettei aseveljesi -- ei edes lihallinen veljesi -- voi sinua tuntea, jos neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia asioita -- se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen. Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa on silmillemme ihana".

Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle asialle lähtemästä".

"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta ruhtinaalta".

"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta -- Mekan haudan ja isäni sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".

"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".

"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla olisi _Giougin_ sinetti[1] sormessasi."

[1] Arvaten Gygen sormus.

Neljäskolmatta luku.

-- -- -- Pölyä hiukka vain Pikarissamme meidät inholla Saa liatusta juomast' kääntymään. Ruostunut naula, kompassin luo pantu, Kurssista laivan johtaa rantahan. Arvoton aivan suuttumuksen syy Voi ruhtinasten liitot rikkoa Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.

*Ristiretki.*

Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.

Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.

Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.

Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa -- armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.

Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.

Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.

Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan -- miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.

"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"

Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki toverikseen ottanut _Spruch-Sprecherinsä_ ja hovinarrinsa, ja Richardia lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta, vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn tervehyksen, helisti _Spruch-Sprecher_ sauvaansa ja julisti ikäänkuin sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen narri vastasi ääneensä _amen_, joka sai ympärillä seisojat hartaasti nauramaan.

Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".

Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.

Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan. Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja, joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen Europan rautaanpuetut ratsastajat.