Chapter 24
Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.
Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan, kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen, joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen aamutähti oli koittanut.
Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu, lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten, kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.
Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan, ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle, oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen, taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi sivukumppanillensa.
Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth saattoi nyt runsaan penikuorman[1] päässä erottaa mustan esineen, joka joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.
[1] s. o. parin virstan.
Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara, eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä asiastansa.
"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.
"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. -- "Viisas ei pelkää ketään paitsi Jumalaa -- mutta hän odottaa aina pahinta häijyilta ihmisiltä".
"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää -- miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"
"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä taimineen! -- Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. -- Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin? Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".
Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.
Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani", vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.
"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän siunattu lunastusmerkkimme loistaa. -- Minä en voi puolikuun seurassa lähteä ristiä pakoon".
"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun, joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".
"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne päältäni heittää".
"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.
"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".
"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka alkaa käydä kalliiksi".
Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan, kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa -- ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä -- neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa, jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus synnytti näin kiireellä kululla.
Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä, puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.
"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua -- lahja itse profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa, jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta, joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"
Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä, jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei enään olevansa ventovieraalla paikalla.
Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata -- esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa -- näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti, että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä vielä vaadittaisiin.
"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa, "äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".
Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan; mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi, synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.
"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä eliksiirillä sekotettua juomaa".
Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta pieneen kultapikariin.
"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä, sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla mielipuoli polttaa koko teltan".
"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen, joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen _haikiin_ eli arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan. Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus, kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä hengenvetojansa olisi kuullut.
Kolmaskolmatta luku.
Se sauva, jonk' on velho nostanut, On ihmeenmaaksi paikan muuttanut, Niin kummallista missä kaikki on Kuin epäselvät näyt hourion.
_Astolpho_, romanssi.
Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa, huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia, kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä, jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta jälleen unen helmoissa.
Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".
"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa astuakseen orjan telttaan".
"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.
"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle estämättä".
"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."
"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".
"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"
"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän kyllästyneenä näihin mutkiin. -- "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä, että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".
"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".
Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista, Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.
"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle, nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa, ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".
Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim, pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei viisasta, vaan sotamiestä.
"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse -- oletko sinä se miltä näytät?"
"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen, joski erehtyväinen ihminen".
"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua kuolemasta ja häpeästä. -- Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"
"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen; "anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen turbania minä en voi kantaa".
"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni! Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta -- luuletko että kukaan maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin -- sulttani ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten, noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita -- niin heidän rikoksensa ja rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. -- Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin leiriin".
"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"