Chapter 23

Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja hampaansa olisivat valmiit neekeriä -- joksi hän nubialaista nimitti -- palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa, kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.

Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi samoin ikään.

"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta -- vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun -- ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".

Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.

"Ole vaiti, hyvä ystävä -- älä enään puhu siitä! -- Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. -- Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. -- Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".

Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"

Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.

"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"

Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.

"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. -- "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"

Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.

"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. -- Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".

"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni", sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon. Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa, joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa neuvostossamme sekä --"

"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi, kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa, mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada kunniansa takaisin."

Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa, heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli häntä puhutellut _lingua francalla_.

"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".

[Kuva]

"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut aivan otolliseen aikaan. -- Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta, minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".

"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella, "miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on odottamatta taas aikaan saatu -- tahdotteko nyt epäluulojen johdosta, jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet haavat -- tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi? Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston edessä".

"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani -- hengestäni. Kaikki selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla; ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi *hänelle*".

"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämä Saladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"

"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle, että itse saat palkintosi määrätä! -- Katso, hän kirjottaa taasen".

Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen orjansa laki -- eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa tekemisestä".

"_Palkka_ ja _velvollisuus_!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä -- ne oppivat puhumaan ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää olevan hämillänsä -- ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria kielentuntioita".

"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoi Neville; siinä kaikki".

"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".

"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".

"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi. Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi, niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli, Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. -- Ja kuule, vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".

Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.

Kahdeskolmatta luku.

Ken siellä on? -- Tuu likemmäks, Taitava lääkäri ja ystävä, Sä hyvin teit.

_Sir Eustace Grey_.

Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä lohdutellaksensa.

"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben -- Juosepin, Jaakobin pojan -- vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".

Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt, pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.

Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä, kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota jonkunlainen _majordomo_ eli hovimestari noin kolmen aikana aamulla pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.

Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu viimeisen kameelin selkään -- ja kun lääkäri juhlallisesti lausui värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme, niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani liikkeelle viipymättä.

Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla. Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja -- Edith Plantagenet'n asunnoista.

Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta, kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.

Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin -- se oli tamma -- kulki eteenpäin.

"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".

Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja sattuvia kuin ne olivatkin.

"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim, siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että omansa".

"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman mielenvakaus sopii hillitsemään".

Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle saattajallensa.

"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa lyhentäisit?"

Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. -- "Elämän palatsin herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael levittää siipensä pakoon -- sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee -- Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta, kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".

Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä, jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.

Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.

Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.

"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se eromme katkeruutta vain enentäisi".

Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:

"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. -- Rukoukseen, rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. -- Rukoukseen, rukoukseen! Aikaa pakenee. -- Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".