Chapter 22

"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat -- ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin -- mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".

"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".

"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät", sanoi Richard.

"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että heillä vain on orjia hallittavina".

"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä, joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä -- hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja, jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa skotlantilaista".

"En -- en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on purjehtinut meren poikki".

"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat. Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".

Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti tyytyväisenä käymisensä päätökseen.

Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat, jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin, sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja Saladinilta odotti ulkona.

"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella kunnialla, Josceline".

Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat, paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta tehdyllä nuoralla.

Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan, nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä kuuluisi näin:

"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle. Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta, tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah, profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen. Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".

Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.

Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään, silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä pakana?"

Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.

"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"

Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.

"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä tarvittaissa pukea ne päälle?"

Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.

"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, -- sinä saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata", sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".

Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.

"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".

Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, -- "Englannista, _mylord_", sanoi hän ojentaessaan niitä.

"Englannista -- rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. -- "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet -- laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta -- heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! -- Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".

Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.

Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään _pavesseen_ eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.

Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.

Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.

"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat -- "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". -- Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.

Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.

"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina janottaa heidän iloisen polskansa perästä".

"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"

"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".

"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".

Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta, piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin hevillä häntä päästäneet.

"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen mukaan".

"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä, että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".

"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen. -- Tukehuttaa hänen! -- Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta koira voinaulasta".

"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä jäähdyttämiseksi".

"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".

"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. -- Mutta tässäpä sarvi tulee. -- Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".

"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. -- Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! _Oop sey es!_ sanoi hollantilainen -- soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun -- turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".

Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"

Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.

"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".

Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.

Yhdeskolmatta luku.

-- -- -- ja laiha murha, Peljästyneenä hukan ulvonnasta, Tarqviniuksen pitkill' askelilla Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.

_Macbeth._

Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.

Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä, jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.

Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja kohotti ylös sitä _cangiaria_ eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä pelastaa -- mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman, nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!" -- Jumala on voitollinen -- sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain juureen.

"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä telottajantyötä. -- Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista? -- Tulkaa tänne -- haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka hän on asiansa ajanut. -- Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni", lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen -- "mitäs tuo on? Sinä olet haavotettu -- ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin että leijonan nahka vain saisi naarmun. -- Imekää myrkky hänen haavastaan, joku teistä -- se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".

Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät peljänneet mitään.

"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"

"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään kuin syöttiläshärkää".

"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies, "ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"

"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä en itse tahtoisi tehdä".