Chapter 19
"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja, rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan, mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".
"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa; niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. -- Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".
"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään", sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut. Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".
"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden, ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi huutaa taikka kissa aivastaa".
"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta parantaa".
"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon antajaksi eli rippi-isäksemme".
"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja nazarenein, ritarein ja naisten edessä -- kaikkialla, missä kanteleet soivat ja miekat välkkyy -- kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja epäkunnia inhottu -- jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat -- jos semmoisia löytyy -- mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat häpeäsi tuntemaan!"
"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"
"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä jokaisella olisi ampiaisen pistin".
Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi -- telottaja jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".
Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas: hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te, itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".
"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas peittää sen kauhtanallaan. -- Minä olen kuullut herrani käskyn, ja kuulla on totella".
"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas, älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. -- Voinko missään muussa olla sinulle hyödyksi?"
"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas. "Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa Ben Amram löi sauvallaan kallioon".
"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa, kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".
"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas, "merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen oikeutettu".
"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".
"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.
Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.
"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. -- Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. -- Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"
Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.
Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua -- mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. -- Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".
"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.
"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä -- ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".
"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".
"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! -- Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? -- Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".
De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.
Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.
"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! -- Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"
"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa peljätäkseen".
"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman jälkeen tuomio!"
"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun pyhyyttäsi --"
"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan -- kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa -- muista valaa, jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi ruhtinaallisiin liittolaisiis".
"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme kunniamme suojelemisen".
"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi, kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä -- vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen puhaltaa? -- Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa, Englantia ja itseäsi!"
"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien, jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä? Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen kuninkaan rauhaa?"
"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi -- laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".
"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt eivät sitä harjota -- ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus, sinä höpiset".
"En höpise, Richard", vastasi erakko -- "minä en ole niin onnellinen. Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa. Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".
"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä, jota olen kärsinyt?"
"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna, on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".
"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"
"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle, ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".
"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"
"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin patriarkka hänelle määrää".
"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas Richard.
"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten neuvoskunta --"
"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan", katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä -- sinä olet minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! -- Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista siunattua leipää!"
"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan -- että semmoisella olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"
Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".
"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"
"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä -- "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta -- haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".
"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".
"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen -- se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni -- Alberick Mortemar -- --"
"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista -- onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"
"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. -- Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin -- minä tahdon -- minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".
Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.
"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt -- järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! -- Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? -- miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni -- kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"
"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi. Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"