Chapter 18

Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen, jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan, ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin viimeisiä käskyjä vartoessaan.

Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen, toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin hirvennahka.

Berengaria tiesi vallan hyvin -- ja kuka nainen ei sitä tiedä? -- mitä hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen, salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät, kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.

"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään, mutta jättäen käden hänen haltuun.

"Käske pois tuo mies -- hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi Berengaria.

"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"

"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.

"Ulos, koira!" vastasi Richard. -- "Kristillinen hautaus!"

Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.

"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.

Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard, joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä. Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin, hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä, olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.

"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä aikuisella, oudolla tunnilla?"

"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.

"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.

"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut sisään --"

Hän vaikeni.

"*Sinä* liian rohkeasti! -- yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla, Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",

"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.

"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi naiseksi".

"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta -- yhtä vain -- yhtä ainoaa ihmishenkeä?"

"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.

"Tuo onneton skotlantilainen ritari --", alkoi kuninkaatar.

"Älkää hänestä puhuko, _madame_", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee -- hänen tuomionsa on päätetty".

"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka on kadotettu -- Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan. Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen ritarini muistoksi".

"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena. "Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? -- Menkää, _madame_, ja oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".

"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".

"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".

"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan, pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle taikka minulle sopimatonta".

Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut katkaista hänen puhettaan.

"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan, jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet. Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä -- miksi en sitä mainitseisi? -- se oli minun omassani -- houkutti häntä hetkeksi luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla, vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n verta suonissaan?"

"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren huulta vihaansa hillitäkseen.

"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita syyttämään".

"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"

"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".

"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. -- Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"

"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".

"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"

"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" -- hän hillitsi mielensä -- "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen -- "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen -- tuon rohkean -- tuon uskollisen täytyy kuolla!"

"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"

"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa -- minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut -- en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä -- väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".

Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.

"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"

"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän --"

"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"

"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen, munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen suhteen".

"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen kannuksen petoksesta".

[Kuva]

"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut, tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus, että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi -- luuletteko, että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? -- Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".

"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko? Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia -- ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee, niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen edestä rukoilet".

"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen. Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"

"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. -- Naiset ja pappi poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon --"

"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.

"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".

"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella -- nyt heti -- ja hyvin tärkeässä asiassa".

"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".

"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan -- "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".

"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; -- ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. -- Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"

Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.

He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.

"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".

"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. -- Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".

Kahdeksastoista luku.

Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa Jupiteristä sekä Auringosta; Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja, Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo Niit' ole houkutella.

*Albumazar.*

Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi -- miekka ei putoa vielä -- mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".

"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".

Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen: "viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset ruhtinastensa edessä?"

"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut ensinkään".

[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli mahomettiläisten munkkien pukua.

"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"

"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen, "salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa sinulle, että olet velkaa -- ei minulle, heidän halvalle välikappaleellensa -- vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen --"

"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?" keskeytti kuningas.

"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim. "Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".

"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen itseksensä: "No Jumala nähköön -- minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! -- Pyhän Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta, jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso -- orpana -- erakko -- Hakim -- jokainen astuu taistelutantereelle, niin pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa otella koko turnauskentän joukkoa vastaan -- hah! hah! hah!" -- Ja Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen kestääkseen kauan.

Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen rauhottuneen.

"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. -- Anna palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".

"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi ja se on jo menetetty".

"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin ankarasti eikä ennen aikaa".

"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".

"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi", sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee, jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki riippuu sen myöntämisestä".

"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää valheellisilla tekosyillä".

"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat. Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman voima tekee parannuksen".

"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".