Chapter 14

"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard, ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".

"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana, puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.

"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.

Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.

"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita; päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä uskon lipun sinun haltuus -- pidä huolta Englannin kunniasta".

"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin hengestä riippuu Englannin onni -- minun täytyy saattaa teidän majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".

"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"

"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".

Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan -- Richardilla Philipiä vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja vallanhimoa pääsyynä.

"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille, "että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja keihäät -- kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".

"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".

Kahdestoista luku.

Se vaimo on, mi miehet viettelee.

_Gay._

Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.

Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä, yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen. Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä. Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan. Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä. Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva, vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle määrätty, niin kuolemansa -- ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi -- ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.

Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa kaikesta itsekkäisyyden kuonasta -- jalomielinen ja innostunut ja ehkä vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa. Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista, vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla, ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen hyväilyksen.

Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein, vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.

"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.

"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".

"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs -- minä olen täällä hengen ja kuoleman kaupalla".

"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon hänen nuolella käsijoutsestani".

Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.

"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan, olit sitten mikä eli kuka tahansa!"

Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä -- tapa, jolla keihästä toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin. Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.

Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös, jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"

"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun asemassani voipi".

"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".

"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa, sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti -- niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".

Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.

"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".

Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen. Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla -- vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin sinun laasevan kappelia Engaddissa?"

"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen, huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä. Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".

Näin sanoen hän painoi rubinisormuksen ritarin käteen, ja tämä kuutamon valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli kantanut sitä omain väriensä sijasta.

Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin tuommoisissa käsissä.

"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari; "koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".

"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti, jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".

"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. -- "Voipiko ladyni tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? -- Tietääkö hän että henkeni -- pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti -- ja voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta -- prinsessa on suvainnut laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan valinnut".

"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle kuninkaalliselle naiselle -- hyvästi siis!"

"Viivy, viivy -- minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä paikkaa?"

"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne kantaa".

Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. -- "Sano", lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"

"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe -- en sitä tunne -- se on vain varjontapainen nimitys -- jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"

"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin, jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"

"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin vaatii. -- Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".

Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä -- ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.

"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan: -- "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari, joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? -- Ja ketä olen tänne keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja verratonta neitoani".

"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai katselemaan."

"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä häiritse mietteitäni. -- Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät? Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään; vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? -- Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan lemmittyni käskyt. -- Ja kumminkin -- Leijonasydämen määräys -- oma lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko minua etäälle täältä?"

"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".

"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee -- minä tahdon heittäytyä neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin vahtipaikalleni. -- Tänne, Roswal!" -- Hän kutsui koiraansa ja nakkasi päällysviittansa lipunvarren viereen -- "vartioitse tässä äläkä salli kenenkään lähestyä".

Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.

"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan niitä käskyjä joita olet tuonut".

"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin sinä pitkillä säärilläsi -- sinähän et kävele kuin ihminen, vaan harppaat kuin kamelikurki korvessa".

Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa, joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen puuttui sir Kennethiltä varoja -- lepyttämiseen aikaa; hän siis malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä. Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä, Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.

Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan, eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari epäili -- hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.

Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään, ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua kutsun".

Kolmastoista luku.

Viattomuudesta ja ilosta Sä puhut! Mutta samall' hetkellä Kuin Eva omenahan puri, ijäksi Ne erkanivat. Häijyys iloa On siitä saakka aina seurannut, Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen Repivi rikki kukan eli perhosen Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan Saituri riemuitsee, ett' häviöön On rikas naapurinsa joutunut.

*Vanha näytelmä.*

Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu; lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä, kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua, joka aivan likeltä koski häntä itseään.

"Kutsukaa häntä tänne -- Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit airueen virkaa toimittaa".

Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.

"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on esiin manannut, tyttöseni?"

"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".

"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".

Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.