Chapter 13

"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta menettelemistä, kuin --"

"Ei tuntia -- ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.

"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! -- Leijonalla on hampaat --"

"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.

Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.

"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi _Spruch-Sprecher_, "niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa -- kummallaki on valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, -- jalo kotka, ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne rauhassa liehua toistensa rinnalla".

Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen, että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää, hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.

Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka herätti huomiota koko leirissä.

Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.

Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.

"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".

"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".

"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".

"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä -- minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".

"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. -- Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".

"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. -- Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".

"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".

"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? -- Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.

"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".

"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".

De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.

"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee -- vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".

"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.

"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan --"

"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella -- "älkää puhuko enempää, herra markiisi! -- De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan -- se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. -- Hakim, ole vaiti!"

Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".

Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät -- joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"

Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi -- ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa -- tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.

Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.

Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.

Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.

Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.

"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"

[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]

Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".

"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".

Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.

"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua -- onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"

Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.

"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.

"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa -- pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"

Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.

"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard -- ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi -- "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode -- mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"

Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"

Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.

De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi oleva hurja.

Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat nostettuna ja joutset jännitettyinä.

Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.

Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles. Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa, vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan -- arvokas ja kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt, vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen. Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella, eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa. Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja tuimalta kiivaudelta.

"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne, jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät --"

"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka mielipahaansa ilmottaa -- "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut -- siinä kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on potkaistu".

"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut lippuni maahan -- repinyt sen ja polkenut sen päälle".

"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoi Richard.

"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.

"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja, Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi käyttää".

"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. -- Älä luule, jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat, tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen, vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itse _Oriflammekin_ -- Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten alusmaittensa puolesta on vain vasalli -- tätä nykyä on alemmalle asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä, sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle, minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".

_Spruch-Sprecher_ ja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän arvoon.

Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään itse sanoneensa mitään järkevämpää.

"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".

Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen neuvoskunnan ratkaistavaksi -- esitys, jota Philip isosti puollusti, koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.

Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen: "minua nukuttaa -- kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole liikanaisia sanoja sanottavina -- tiedä siis kerran kaikista, että asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo -- ja jos joku toinen lippu -- niin, vaikkapa itse _Oriflamme_, jota luullakseni äsken mainitsitte -- pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä antamaan -- niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".

"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut -- mutta kuitenki luulen, että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".

"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.

"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi vastaanottaisi manuun. -- Vaan oi, kaikkein viisain _Spruch-Sprecher_, kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".

Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan uhkaan. -- "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni, niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle uskottomain riveihin".