Chapter 12

"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja politiikista tekee. Hän pitää itseänsä -- Jumala häntä siinä luulossa vahvistakoon! -- kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset, yksin hänen omat _minnesängerinsäki_[1], ylistävät kuningas Richardia, jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi, niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. -- Mutta miksi tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"

[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).

"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän rauhan-ehdotuksensa perille?"

"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan kaipaa".

"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua, nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota keritsemätöntä saarimaan Simsonia -- kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? -- Heidän täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat itse paholaisen lipun alla".

"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko ristiretkeä johdattamaan".

"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".

Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? -- Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!"

Montserrat'n markiisi säpsähti. -- "Mitä? -- puhutteko Englannin Richardista -- Leijonasydämestä -- kristikunnan sankarista?"

Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn.

"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin -- et sen, joka tahtoisi johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita -- vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen edessä".

"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että -- ellei muuta varmaa keinoa voida keksiä -- sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti saattaa perille. Mutta -- siunattu Maria! -- me joudumme koko Europan kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena, viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".

"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut -- että olemme unissa puhuneet -- olemme heränneet ja näky on kadonnut".

"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.

"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa", lausui suurimestari.

"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja Englannin väliä".

He erosivat. -- Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä, kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.

"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly, asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella -- se on sentään varmin -- kenties vähimmän vaarallisinki".

Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"

Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa -- sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.

Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.

"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, -- silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".

Yhdestoista luku.

Se varmaa pohjolassa on: Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä, Isosti palkitahan tarvittaissa. Niin kateus aina seuraa ansiota, Kuin koira seuraa metsän otusta Ja viimeksi sen kaataa.

_Sir David Lindsay._

Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.

Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.

Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.

Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli katettu.

Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta. Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat, ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut, koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.

Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja, kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä hurjemmaksi.

Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan, arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin, lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli _Spruch-Sprecheriänsä_ s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.

Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista, -- viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi, jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa _Spruch-Sprecherin_ suosioa.

Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta, oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker, joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.

Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona; mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän. Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että _Spruch-Sprecher_ usein alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.

Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse _Spruch-Sprecherin_ juhlalliselle hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään _Dickon of the Broomia_[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että ginsti eli _broom_-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä, jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".

[1] _Dickon of the Broom_ on englantilainen käännös Leijonasydämen normannilaisesta sukunimestä _Richard Plantagenet_; vaan englantilainen sana _Broom_ merkitsee sekä ginstikasvia (fransk. _genet_) että luutaa, niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi suomentaa.

Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".

"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi; "jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta, jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"

Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja harpuillansa soittaen. _Spruch-Sprecher_, joka näytti olevan jonkulainen ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan käännettäviä värsyjä:

Kuka paras johtajaksi Ristiretken sotureille? Parhaan oriin kannustaja, Pystyin pää ja komein töyhtö.

Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog Leopold!*" Uusi värsy seurasi.

Itävalt' on ensimäinen, Miksi? Sitä älä kysy -- Kysy sitte miksi kotka Läheneepi aurinkoa.

"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme, arkkiherttuan -- hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa -- vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".

"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.

Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin _Spruch-Sprecher_, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon minulle anteeksi -- mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska leijonalla ei ole siipiä".

"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.

"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat, jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"

"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi, "vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille joka tekee vastarintaa".

"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä, jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia liittolaisiansa?"

"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".

"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin tyynesti?" sanoi arkkiherttua.

"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."

Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.

"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä -- mutta hän vastaa minulle aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".

"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord, voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".

"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa -- *minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. -- Ylös, vasallini ja palveliani -- ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme -- hetkeäkään viipymättä -- istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on liehunut".

Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.