Part 5

Samassa lensi tiilikivi akkunasta sisään kamalalla ryskeellä ja minä sain kunnon täräyksen selkääni. Minä vetäysin syrjään -- se alkoi tuntua minusta viisaammalta.

Päätoimittaja sanoi:

-- Se oli nähtävästi eversti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt tulee hän varmaankin pian.

Hän oli oikeassa. Eversti näyttäytyi samassa ovella revolveri kädessään.

Hän sanoi:

-- Hyvä herra, onko minulla kunnia puhua sen pelkurin kanssa, joka julkaisee tätä roskalehteä?

-- Kyllä, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, sillä siitä on yksi jalka poikki. Minulla kai on kunnia puhua sen mylvivän lurjuksen, eversti Blatherskite Tecumsehin kanssa?

-- Kyllä minä olen se. Minulla on pieni asia selvittämättä kanssanne. Jos teillä on siihen tilaisuus, niin voimme alkaa.

-- Minun täytyy lopettaa artikkeli "ilahduttavasta edistyksestä Amerikan moraalisessa ja tiedollisessa kehityksessä", mutta siellä ei ole niin kiire. Alottakaa.

Molemmat pistoolit pamahtivat yht'aikaa. Päätoimittajalta hipasi everstin kuula hiukan hiuksia ja upposi sitte minun reisilihaksiini. Toimittajan kuula nipisti vähän everstin vasenta olkaa. He ampuivat uudestaan. Tällä kertaa ampuivat he kumpikin harhaan, mutta minä sain kuitenkin osani, nimittäin kuulan käsivarteeni. Kolmannella kerralla haavottuivat kumpikin lievästi ja toinen kuula tasotteli minun rystyitäni. Sitte sanoin minä, että katsoin parhaaksi mennä hieman kävelemään, koska tämä oli yksityinen keskustelu ja minusta tuntui tunkeilevalta viipyä kauvemmin läsnä. Mutta herrat pyysivät minun istumaan tuolillani ja vakuuttivat, etten minä ollenkaan ollut heidän tiellään. Minulla oli ollut toinen käsitys tähän asti...

Senjälkeen puhelivat he hetkisen vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä aloin sitoa haavojani. Mutta nyt he alkoivat ampua yhtäpainoa, ja jok'ainoa kuula sattui -- mutta saanen kenties huomauttaa, että kuudesta kuulasta tuli viisi minun osalleni. Seitsemäs haavotti everstiä hengenvaarallisesti ja hän huomautti leikillisesti, että hänen täytyi nyt sanoa hyvästit, sillä hänellä oli asioita toimitettavana kaupungilla. Sitte kysyi hän, missä hautausurakoitsija asui, ja meni tiehensä.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

-- Odotan vieraita päivälliselle ja minun täytyy laittautua kuntoon. Tahdotte olla ystävällinen ja lukea korehtuurin ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka tänne mahdollisesti saapuvat.

Minua vähän pöyristytti ajatellessani vieraiden vastaanottamista, mutta pääni oli vielä niin sekasin pamauksista, jotka yhä soivat korvissani, etten voinut mitään vastata.

Hän jatkoi:

-- Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkään. Gillespie tulee ehkä ennemmin -- heittäkää hänet ulos akkunasta. Ferguson saapuu neljän seudussa -- tappakaa hänet. Siinä kaikki, mitä meille on tänäpäivänä tekemistä. Jos teillä on aikaa, niin kirjottakaa sointuva artikkeli poliiseista -- ja antakaa ylikomisariukselle hänen lämmin annoksensa. Nahkapiiska on pöydällä, aseita on laatikossa -- ampumatarpeita tuolla nurkassa -- liinannukkia ja siteitä noissa laatikoissa. Jos jotain ikävyyksiä sattuu, menkää välskäri Lancet'in luo, joka asuu rappua alempana. Hän ilmoittaa lehdessämme -- hän korvaa ilmotusmaksut työllään.

Hän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut niin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken mielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt _minut_ ulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin piiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi selkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman herran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin menettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei jättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja lopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana, jossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja hurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni. Silloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun päätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja innokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen verilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei teräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin, räjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä kiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte istuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme verisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.

Hän sanoi:

-- Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.

Minä sanoin:

-- Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun aikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän kieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen tehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella kielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä erilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on kyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin huomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa levollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä pidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että toimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen nähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää, että se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi oikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja haavoittaa _minua_; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan ja lennättää uuninluukun _minun_ kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa sisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu minut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa periaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones tulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta, Thompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon ihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua saapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät tomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän teistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne selitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette, en minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä, etelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne rivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön mestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä, synnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta on tuleva tänne -- ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja tahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin tänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä ja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian hermostuttavaa.

Jonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä kirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.

IHMISSYÖJÄ

Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla länteenpäin, muutettuani junaa Terr--e Hautessa, Indianassa, astui muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten -- siis maan lakiasäätäväin piirien -- kesken vallitsevat tavat. Nyt pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi toiselle:

-- Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan unohda, poikaseni.

Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

-- Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni -- kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja luvatkaa, että ette minua keskeytä.

Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti, mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:

_Tuntemattoman kertomus_.

Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia. Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä kauhuista, joita oli meillä vastassa.

Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.

Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea totuus -- me olimme vankeina lumikinoksessa!

-- Joka mies auttamaan!

Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön, pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja -- kaikki, mitä voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa, toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin valonheittäjistä.

Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut! Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin. Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa -- se oli suurin vaikeus. Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti noita sanoja lausuttaessa.

Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa, jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen -- unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat -- nukkuakseen, jos saisivat unta silmiinsä.

Iankaikkinen yö -- meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta -- oli viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa: Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa, ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet peittivät koko taivaan.

Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö -- ja nälkä.

Uusi aamu sarasti -- uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla. Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista aterioista -- herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.

Neljäs päivä tuli ja meni -- ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus! Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain kauheata -- se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui -- jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.

Kuudes päivä oli kulunut -- seitsemäs sarasti kuihtuneille, kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja vastaan -- nyt oli taivuttava. _Rickhard H. Gaston_ Minnesotasta nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat -- ei tehty mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta -- tyyni, punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri äsken oli ollut niin raivokas.

-- Hyvät herrat -- sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten ravinnoksi!

Herra _John J. Williams_ Illinoisista nousi ja sanoi:

-- Hyvät herrat -- minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.

Herra Wm _R. Adams_ Indianasta sanoi:

-- Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.

Herra _Charles J. Langdon_:

-- Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.

Herra _Slote_:

-- Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman, New Jerseystä, eduksi.

Herra _Gaston_:

-- Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa hyväksytyksi.

Herra _Van Nastrand_ pani vastalauseen, ja herra Sloten kieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin kieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.

Herra _A. L. Bascom_ Ohiosta:

-- Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä nyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.

Herra _Sawyer_:

-- Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa vastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän saada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme puheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme esilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.

Herra _Belknap_ Iowasta:

-- Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt tilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä. Yli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen silmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa yhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin, joita jo on esitetty -- ja heihin varmaankin tyydymme kaikki -- enkä ymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä ehdotan, että me teemme välipäätöksen...

Herra _Gaston_:

-- Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen asti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte välttää. New Jerseystä oleva herra:

Herra _Van Nastrand_:

-- Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole halunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja minun hienotunteisuuteni...

Herra _Morgan_ Alabamasta (keskeyttäen):

-- Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.

Tähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät luonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain valitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi, herra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin valiokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.

Sitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan keskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas kokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin Kentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.

Herra _Rogers_ Missourista:

-- Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti kamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen, että herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St. Louisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani siten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään varjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon -- kaukana siitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin muutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta sitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut painostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, -- ei kukaan meistä voi olla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa, olkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä, ehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla -- miten puhtaita hänen omat motiivinsa lienevätkin -- tosiaankin on vähemmän ravintoainetta tarjottavana...

_Puheenjohtaja_:

-- Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan rehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia; sellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus. Mitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?

Herra _Halliday_ Virginiasta:

-- Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan, että herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista. Voidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset ovat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt aika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi pikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä seikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme -- kokoa, painoa, tilavuutta -- siinä ovat tärkeimmät ehdot -- emme kykyä, emme nerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.

Herra _Morgan_ (kiivaasti): -- Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän vastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha ja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä tahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä, jota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko hän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn häneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko hän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän odottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta meidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella meidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme, synkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille tuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa raukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin vihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)

Muutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä, ja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen mukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan. Viisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran äänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät häntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia huutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että Harris äänesti taas itseään vastaan.

Herra _Radway_ ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin ehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus hyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä kummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta hänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista senvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista niiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka sai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun kesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.

Illallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen huomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se siihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.

Me järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin ja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa, mitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme kuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti sitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista tuskaa, epätoivoa -- nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa suurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki koko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi rajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä levottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla hiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan ihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi saattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen hyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja maukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin hyvät puolensa -- sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää -- mutta hän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio -- vai niin. Laihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!

-- Entä sitkeä?

-- Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella, miten sitkeä hän oli!

-- Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin...

-- Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme me päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli sangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän oli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan Warkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana aamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia miehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä -- kaunis, sivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä -- täydellinen gentlemanni -- niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman mehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän _oli_ tosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella -- vanha luiseva, sitkeä, oi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:

-- Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, _mutta_ minä odotan ensi vaalia.

Ja Grimes, Illinoisista sanoi:

-- Hyvät herrat, _minä_ odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on _jotakin_ edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen mukana.