Part 4

-- Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan. He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä. Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.

-- Milloin odotatte häntä takaisin?

Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana -- yhdeksän aikaan, luulen minä.

Minä tunsin katkeraa pettymystä.

-- Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.

-- Poissako? Eihän toki -- miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä. Silloin tulisi hän pahoilleen.

Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä sanoin itselleni:

-- Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.

-- Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää meidän luoksemme -- henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat puhua -- sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä hän tietää -- oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua -- ei, niinkuin lintu visertää -- ja entä ne kirjat, joita hän lukee -- te hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja hän olisi pahoillaan.

Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:

-- Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.

Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista, mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä -- hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä --, ja tervehti meitä sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:

-- Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia. Onko hän lähettänyt mitään tietoa?

-- Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?

-- Kyllä, sitä toivon kyllä... ellei vaan teillä, Henry, ole mitään sitä vastaan.

Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi; sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön -- se oli rakkautta uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille ystäville ja naapureille.

Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:

-- Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.

-- Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi, nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin, että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.

-- No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.

-- Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina. Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei, mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni, kun hän tulee.

Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi, että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.

-- Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.

Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi, ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois suunniltaan; että jotain _sellaista_ voi tapahtua hänelle, että rouva mainitsi hänen nimensäkin!

-- Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.

Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein. Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:

-- Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?

Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän virkkoi:

-- Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi. Tiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että jotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?

Minä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja viimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin minä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi hänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja nöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin senvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui taloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä ja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen toisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä aavistuksia ja pelkoa.

-- Ettäkö jotain olisi hänelle _tapahtunut?_ Ne ovat tyhjiä houreita, Henry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla aivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi hyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän aikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa? Ette, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän _tulee_, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas niin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan aikaa.

Pian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa kukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska heillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa juuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa kunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu olivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa rämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.

Kello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin tietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat pakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi Tom:

-- Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!

Joe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin käteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:

-- Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.

Ja minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri tyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun sen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi hän:

-- Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua -- minä tahdon mennä levähtämään.

Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:

-- Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?

Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:

Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on perillä puolen tunnin kuluttua.

-- Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut...

Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:

-- Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua, minä olen vieras.

-- Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.

-- Kuollutko?

-- Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä ole kuulunut mitään.

-- Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?

-- Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla, saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa. Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen olento!

KIVETTYNYT MIES

Kansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana merkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä. Tuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa yhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi jo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden toimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin karsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin tällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon kivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se oli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää satiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä merkillinen löytö, nimittäin -- kivettynyt mies.

Minulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden rauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin, että samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä hänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan. Minä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten selkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen sadankahdenkymmenen peninkulman päässä -- ja tie niskoille vaarallinen vuoristotie -- siitä paikasta, missä Servall asui); miten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli tunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen peninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä intiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä hiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään sieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo kivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän kuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella, jonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun herra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi aasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena, tuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista, koiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta välittämättä pitämään _ruumiintarkastuksen_ miehestä, joka oli ollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja kun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla varmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut ilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan mielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury kullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja aikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he huomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut sen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli valunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry (kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa) hetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille poran ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen, _räjäyttääkseen_ hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä hienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi heitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi pyhyydenloukkausta.

Alusta loppuun oli kirjotus "kivettyneestä miehestä" sarja pelkkiä mahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä uskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä, että olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan ollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi sellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen _istumistapa_ olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu oli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita asioita, toivoen saada sen hämärämmäksi -- ja siksi se todella tulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin sitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten; sitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja sanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä hänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja oikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen tarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen takaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan samoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela. Minä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan, joka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan, teki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu, sillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä johtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.

[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin löydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]

Satiirina kivettymä-intoilijoita vastaan -- tai miksi heitä sitte kutsuin -- oli minun "Kivettynyt mieheni" täydellinen fiasko; sillä kaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten mielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt pois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan häikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden joukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt suunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin enkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi saapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja mitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa tyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin piireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja vastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle valtakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt maapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena ylen vakavaan lontoolaiseen _Lancet_ nimiseen aikakauskirjaan, oli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin saanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin muista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen puutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla merkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin niitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne takapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli kaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät jätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään) hänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä sanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi voinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin Servallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa minulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita kuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.

MITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ

Eräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi edullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi Tennesseehen ja sain aputoimittajan paikan _Johnson Covnty'n_ omistamassa _Sotahuudossa_. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen virkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat edessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä ja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet sanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle. Siellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja sylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku riippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli yllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut. Saappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen paita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus vanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka päät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848. Hän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään päätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä mulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että hän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän pyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan "Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen mikä niissä oli ottamisen arvoista.

Minä kirjoitin seuraavasti:

"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_.

"Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ toimitus on nähtävästi saanut väärinkäsityksen mitä tulee Ballyhack-rautatiehen. Yhtiön tarkotus ei ole mennä Buzzardvillen nenän ohitse, se päinvastoin pitää tuota paikkaa mitä tärkeimpänä radalla eikä sillä niinollen ole aikomus sitä syrjäyttää. _Maanjäristyksen_ toimitus luonnollisesti mielihyvällä ottaa vastaan tämän oikaisun.

"John V. Blosson, Higginsvillen äänenkannattajan _Vapauden ukonnuolen_ ansiokas toimittaja saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu Van Burenin hotellissa.

"Olemme huomanneet, että arvoisa aikalaisemme, Springin _Aamunparku_, on sattunut erehtymään otaksuessaan, ettei Van Vertenin vaali vielä ole täydellinen tosiasia, mutta hän on jo varmaankin huomannut erehdyksensä ennekuin tämä saapuu hänen käsiinsä. Hän on nähtävästi johtunut harhaan epätäydellisen vaalireferaatin vuoksi.

"Meitä ilahuttaa kuulla, että Blathersvillen kaupunki koettaa hieroa sopimusta erään newyorkilaisen herran kanssa sen miltei ilman liikettä olevien katujen laskemisesta Nicholsonin betonilla. Mutta sellaista toivoa on vaikea saada toteutetuksi sen perästä kun Memphis narrasi muutamain newyorkilaisten tekemään samallaisen työn eikä sitte tahtonut maksaa. _Eläköönhuuto_ puuhailee kuitenkin taitavasti sen toimenpiteen puolesta ja näyttää lopuksi toivovan menestystä.

"Ikävällä kuulemme, että eversti Bascom, _Vapauden kuolinhuokauksen_ päätoimittaja, kaatui kadulla joku ilta sitten ja taittoi jalkansa. Hän on viime aikoina ollut heikko ylenmääräisistä ponnistuksista ja levottomuudesta perheessään sattuneen sairauden takia, ja otaksutaan hänen pyörtyneen syystä että rasitti itseään kävelemällä liian paljon auringonpaisteessa".

Minä jätin käsikirjotuksen päätoimittajalle, hänen joko hyväksyttäväkseen, korjattavakseen tahi revittäväkseen. Hän vilkasi siihen ja kasvonsa synkistyivät. Hän silmäili sen läpi ja kasvonsa tulivat uhkaaviksi. Saattoi helposti huomata, että jotain oli hullusti. Nyt hyökkäsi hän ylös ja sanoi:

-- Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon puhua noista eläimistä tähän äänilajiin. Arveletteko että minun tilaajani pitävät tuollaisesta maitovellistä? Antakaa minulle kynä!

En koskaan ole nähnyt kynän niin säälimättömästi karsivan ja korjailevan toisen verbejä ja adjektiiveja. Hänen päästessään vauhtiin ampui häntä joku avonaisesta akkunasta ja himmensi sopusointuisuutta hänen korvissaan.

-- Ahaa, sanoi hän, se on Smithin lurjus _Viisaudentulivuoresta_ -- häntä minä odotin jo eilen.

Ja hän tempasi revolverin vyöstään ja ampui. Smith kaatui; kuula oli sattunut pohkeeseen. Laukaus johti väärään Smithin oman tähtäyksen, sillä hän aikoi juuri laukaista toisen kerran, ja hän haavotti tuntematonta. Se olin minä. Minulta ammuttiin ainoastaan yksi sormi.

Sitte jatkoi päätoimittaja pyyhkimistään ja lisäilemistään. Juuri kun hän oli lopettanut korjailemisen, tuli käsipommi alas uuninpiipusta ja räjäytti tuhansiksi palasiksi koko uunin. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään muuta vahinkoa kuin että muuan uuninsirpale katkasi minulta pari hammasta.

-- Tuo uuni on nyt vallan kelvoton, sanoi päätoimittaja.

Minä sanoin, että hän oli oikeassa.

-- No, se on samantekevä -- sitä ei tarvita tällaisella ilmalla. Minä tunnen miehen, joka sen teon teki ja kuittaan sen kyllä hänelle. Kas niin, _näin_ on kirjotettava sellaisesta aineesta...

Minä otin käsikirjotuksen. Se oli niin tuhrittu, pyyhitty ja korjailtu, ettei sen äiti olisi tuntenut sitä omaksi lapsekseen, jos sillä äitiä olisi ollut. Nyt kuului se näin:

"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_."

Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ piiskatut valehtelijat koettavat selvästi vieläkin syöttää jalolle ja ritarilliselle kansalle halpamaisia ja kurjia valheitaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimpaan yritykseen, Ballyhack-rautatiehen nähden. Keksintö, että se aikoisi mennä Buzzardvillen nenän ohi, on syntynyt heidän omissa siivottomissa aivoissaan -- tai paremmin sanoen siinä ravassa, jota _he_ pitävät aivoinaan. He menettelevät viisaammin nielemällä tämän valheen, jos tahtovat pelastaa haisevat matelijarunkonsa hyvin ansaitusta kylvystä.

Se aasi Blossom _Vapauden ukonnuolesta_ on taaskin täällä ja oleksii kuokkavieraana Van Burenin hotellissa.

Olemme kuulleet, että Mud Springin _Aamunparun_ patajuoppo rantajätkä tavallisuuden mukaan valehdellen on levittänyt huhun, ettei Van Werter olisi valittu. Sanomalehdistön jumalallinen tehtävä on levittää totuutta ja karsia hairahduksia, kasvattaa sievistää ja kohottaa julkisen moraalin ja säädyllisyyden ääntä ja tehdä kaikki ihmiset ystävällisemmiksi, siveämmiksi, armeliaisemmiksi ja kaikin puolin paremmiksi ja hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta kuitenkin halventaa tämä kurja, tämä musta sielu, edelleenkin korkeata kutsumustaan valehtelemalla, panettelemalla kunniaa loukkaamalla ja menettelemällä alentavan yksinkertaisesti.

Blathersville katuaa Nicholsonin betonia -- se tahtoo saada yhden vankilan ja vaivaistalon entisten lisäksi. Ajatellappa betonikatuja kaupungissa, joissa on ainoastaan yksi hevonen, kaksi puuvillanpuhdistuslaitosta ja yksi paja... entä sitte sellainen sinappilaastari sanomalehdeksi kuin on _Eläköönhuuto_; Silloin on parempi lainata betonia Memphistä, joka niin halvalla on saanut sitä tavaraa. Ryömivä itikka Buchner, joka julkaisee _Eläköönhuutoa_, määkii siitä asiasta tavalliseen tyhmyrintapaansa ja luulee puhuvansa kuin viisas ihminen.

* * * * *

-- Niin, _tuolla tavalla_ on kirjotettava -- pistettävä joukkoon pippuria ja käytävä suoraan asiaan. Minä saan pahoinvoinnin maitovellikirjotuksista.