Part 3

-- Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.

Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:

-- Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä -- sinä surmaat hänet.

-- Minä puhun kumminkin totta.

Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma, ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin, odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:

-- Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?

Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö on terve!

Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin ylistyssanoihin.

Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa. He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin. He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.

Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava ilo ja kiitollisuus heille tuotti.

Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään, kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä, onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.

Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima, jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen, tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin pian kuin tulee takaisin.

-- Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle, että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo -- en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja, sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että hän säilyi tartunnalta -- ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester! Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina! En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään! Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt, sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä... niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?

-- Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan ennen, jos sitä voi ajatella -- ja Hester kääntyi poispäin ja puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.

V.

Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä, mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä. Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet. Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt. Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä varsinkin viime sanoissa:

"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi! Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin yksin ilman sinua, rakas äiti."

-- Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä -- oi, minä elän hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa niin paljon kuin haluaa, ja -- täti Hannah, sano hänelle, etten minä voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään, kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä, miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy kerran vaieta! Mitä sinä itket?

-- Senvuoksi vaan, että -- senvuoksi että se oli vaan muuan muisto. Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa, kun hän sitä laulaa.

-- Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. -- Täti Hannah.

-- No, rakas Margaret?

-- Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.

-- Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!

Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:

-- Vai niin -- vai niin -- anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas niin -- paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän tekee niin.

-- Voi, koko ajan -- koko ajan!

-- Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut kotiin?

-- Kirjotti -- ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa riisua edes päällysvaatteita yltään.

-- Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään. Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan, mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi musteella?

-- E... een... hän... se oli hänen oma keksintönsä!

Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:

-- Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa rakastettavampaa ja armaampaa lasta. -- Täti Hannah?

-- No?

-- Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.

Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein, kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen omikseen...

-- Onko se... ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne? Hän oli täällä juuri ihan äsken -- en huomannut, milloin hän meni pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt? On niin monta taloa... ja ne tukeuttavat minut... ja kaikki hyörii ja pyörii ihan ympäri... Voi päätäni, päätäni!

Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän levottomuuden valtaamana.

Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.

VI.

Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä, ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet, pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.

Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan. Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät... Kuoleva tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan, että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.

Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen -- moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut; kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet rintaansa vasten ja huudahti:

-- Voi lapseni rakkaani!

Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui kuiskaten:

-- Oi, äiti, minä olen niin onnellinen... kaipasin sinua niin kauvan... nyt voin kuolla.

-- --

Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: -- Miten voi tyttöni?

-- Hän voi hyvin.

VII.

Valkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin talon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät viestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset ja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä suruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina -- ne olivat Hannah ja musta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen vallassa. Hän sanoi:

-- Margaret haluaa kirjettä.

Hannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että se kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin voinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan; sitte sanoi Hannah:

-- Sitä ei voi auttaa... hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.

-- Ja muuten hän arvaisi.

-- Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.

Hän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.

-- Minä kirjotan sen, sanoi hän.

Hester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat:

"Rakas mammaseni, kallis armas äitini, me saamme taas pian olla yhdessä. Eikö se ole hauska uutinen? Ja se on tosi; kaikki sanovat, että se on tosi."

Äiti sanoi surumielisesti:

-- Lapsiparka, miten kestää hän sen saatuaan tietää totuuden? Minä en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä. Se tuntuu niin raskaalta. Ei kai hän sitä epäile? Te kai pidätte huolen siitä ettei hän saa sitä tietää?

-- Helen luulee, että sinä tulet pian terveeksi.

-- Voi miten sinä olet hyvä ja älykäs, rakas täti Hester! Ei suinkaan kukaan, joka voisi tuoda tartunnan, tule hänen lähistölleen?

-- Sehän olisi rikos.

-- Mutta tehän _näette_ hänet?

-- Kyllä -- matkan päästä.

-- Se on hyvä. Toisiin en voisi luottaa, mutta te kaksi suojelusenkeliä... te olette luotettavia kuin kulta. Toiset voisivat olla epärehellisiä ja monet voisivat salata minulta jotain ja valehdella.

Hester loi katseensa alas ja hänen vanhat huulensa vapisivat.

-- Salli että suutelen sinua hänen sijastaan, täti Hester; ja sittekun minä olen poissa ja vaara on ohi, voit painaa sen suutelon hänen rakkaille huulilleen ja sanoa, että se on hänen äidiltään ja että se on hänen äitinsä koko murtunut sydän.

Tunnin kuluttua täytti Hester tuon pyynnön ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan kuolleen kasvoille.

VIII.

Uusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti Hannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan kortin, jossa taaskin oli: "Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa, rakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä."

Tuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.

-- Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt rauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että Helen milloinkaan minut unohtaa?

-- Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!

-- Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin kuuluisi monien askelten ääniä.

-- Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme kutsuneet tänne muutamia vieraita... Helenen vuoksi, sen pikku vankiraukan. Saamme pian musiikkiakin -- ja siitä pitää hän sanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään sitä vastaan.

-- Minullako vastaan --? Oi, ei, ei... sallikaa hänelle kaikki mitä sydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin minua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!

Hetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:

-- Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän soittaa itse?

Heikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen korviinsa hiljaisen ilman halki.

-- Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat. Oi -- sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta, lohduttavinta... Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat minulle... Jospa voisin kuolla juuri nyt...

Heikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:

Lähemmäksi, Jumalani, Lähemmäksi sua, Vaikka ois se ristinpuu, Joka nostais mua...

Kun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka eläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat surren ja iloiten:

-- Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.

IX.

Keskiyön aikaan istuivat he yhdessä surren ja Herran enkeli ilmestyi heille yliluonnollisen hehkuvassa heijastuksessa ja puhui:

-- Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!

Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään ja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta heidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat mykkiä.

-- Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja tuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.

Silloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:

-- Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta ainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me olemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen heikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme tuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me tekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja tulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.

He nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja kuiskasi tuomion heidän korvaansa.

X.

Oliko se taivas? Vaiko helvetti?

KULLANKAIVAJA KERTOO

Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni, huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua, tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen, palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen, oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa, ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa -- siitä huomasi niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain, huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta -- nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt; myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu -- vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu -- katumus hukkaan menneestä elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta surkeudesta loppu.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla, ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja, lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan kuin kotonani -- se oli sen seudun tapa.

Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät kullankaivajain hökkeleissä -- likaisella lattialla, ilman sänkyjä, lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää, ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen, noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:

-- Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli kaikki itse, jok'ainoan esineen.

Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari kertaa kädellään ja sanoi:

-- Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain puuttuu siksi kunnes se on tehty -- sen voi nähdä sitte itse, kun se on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.

Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä, tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja -- liian puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän vastasi tyytyväisenä:

-- Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse -- joka esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut kädellään. Te kenties luulette -- mutta minä en sano niin paljon.

Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin -- kuinka, enkö voisi sitä sanoa -- että siellä oli jotain, jota mies halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös, että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata esinettä -- tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

-- Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen löytäisitte. Se on hänen kuvansa.

Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka ollut huomannut -- kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.

-- Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän pannen kuvan paikoilleen, -- ja juuri sinä päivänä menimme me naimisiin. Kun saatte hänet nähdä -- oi, odottakaahan, kun saatte hänet nähdä.

-- Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?