Part 2

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:

-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä valehtelit!

Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton, uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän kielensä.

Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut. Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki sovinnonhierominen mahdoton.

Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen äidillään ei ollut siinä mitään osaa -- miksi pitäisi siis hänen kärsiä sen tähden?

Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat, että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä; senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.

He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.

* * * * *

Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan, voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan, kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa, esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi, eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa, ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä "Kristityksi" -- sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi _nähdä_ sen soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "_Ainoaksi_ Kristityksi". Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun se näytti hänestä velvollisuudelta -- tapaus, joita väliin voi sattua noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.

Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja kosketuksille ja kiivastunteinen. _Hän_ oli sitä, eikä hänellä ollut ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen, nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet -- kuvaannollisesti sanottuna -- aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta häntä myös väliin pelättiin.

Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.

Hän lähestyi taloa -- jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen olivat menossa sairaan huoneeseen.

III.

Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina, synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä; hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi käsivartensa syleilyyn.

-- Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä syleilemästä.

-- Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi. Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.

Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:

-- Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!

-- Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin, paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta...

Kuului ääni, varotus -- rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja ällistyivät, -- siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen, tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:

-- Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa tiehenne!

He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja iloinen olento kuin ennenkin.

-- Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö. Mutta odotappas -- näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä... sinä olet terve kuin pähkinä!

Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:

-- Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.

Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja istuttuaan tuolille sanoi hän:

-- Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa -- ja ehkä hiukan hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä -- sen mukaan miltä nyt näyttää. Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä se oli.

Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat naiset ylös kauhusta vavisten.

-- Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?

-- Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän...

-- Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas, sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen lupaa, niin lyön aivot päästänne -- jos teillä niitä on.

He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:

-- Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. _He_ tahtoivat selittää minulle kaikki -- ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?

Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen Hesteriin -- ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:

-- Alota Hester!

Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna, sanoi Hester arasti:

-- Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä, mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa; silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli näet valehdellut.

Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti hän rajusti:

-- Vai lausui hän valheen? _Tekikö_ hän sen todellakin? Jumala minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten kaikki ihmiset -- myöskin te. Ja _se_ siis oli se tärkeä seikka, joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray, se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta -- kerrassaan mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.

Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.

Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.

-- Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?

-- _Kaikki_ valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan; _kaikki_ valheet ovat kiellettyjä.

"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:

-- Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?

-- En.

-- Ette edes ystäväänne?

-- En.

-- Ette edes rakkainta ystäväänne?

-- En. Sitä en tekisi.

Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:

-- Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja kurjuudesta?

-- En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.

Taaskin vaitiolo. Sitte:

-- Tahi hänen sieluansa?

Taaskin tuli hiljaisuus -- hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan --, sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:

-- Tahi hänen sieluansa.

Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:

-- Niinkö tekin ajattelette, Hannah?

-- Niin, vastasi hän.

-- Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?

-- Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja _mitään_ valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden -- niin, se _tekisi_ sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.

-- Kummallista... kummallista... se on vallan uskomatonta.

Sitte kysyi hän kopeasti:

-- _Kannattaako_ sellaista sielua pelastaa?

Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle. Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:

-- Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista! _Uhratkaa_ sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!

Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina, loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia anteeksi.

-- Parantakaa itsenne!

He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.

-- Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!

Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen velvollisuuden -- ajatella omaa itseään, siksi kunnes se ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se antaa aina -- usein terveellisen -- uuden suunnan mielialoille. Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset, joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä, jos vaan voisivat saada siihen luvan.

-- Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa pitkin poskipäitä. -- Ei ole olemassa meidän veroisiamme sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me tekisimme, sen Jumala tietää.

-- Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!

-- Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet silmistään. -- Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa. No niin... kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla? Miks'ei hän tule ja sano meille?

He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään, istahti ja alkoi puhua.

-- Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian: silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.

Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa siitä osaksenne?

-- Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.

Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:

-- Te _olette_ todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat pyhäinjäännökset! Ja te _saatte_ tehdä niin paljon kuin voitte, sillä ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.

Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin noiden vanhojen kaksosten sydämistä.

-- Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta -- ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä -- juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! -- ja täysin kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. -- Kuulkaa nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä sairaammaksi.

Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:

-- Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte, että hän on terve kuin pähkinä:

Tohtori vastasi tyyneesti:

-- Minä valehtelin.

Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:

-- Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide meillä on kaikellaisista...

-- Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot: te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne, valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita, tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa, joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä aikana; ja te -- niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta; ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan. Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.

Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?

-- No?

-- Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen mukananne -- eikö niin?

Tantit olivat vaiti.

-- Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?

-- No?

-- Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle valheen -- äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi olla vahingollinen.

Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.

-- Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te lausutte valheita suullannekin -- te kumpikin.

-- _Se_ ei ole totta!

-- Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo myönnytys -- ja tunnustus?

-- Mitä tarkotatte?

-- Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina _teette_ tuon erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän Higbiesin kanssa -- kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden valheen.

Hester vastasi pudistamalla päätänsä.

-- Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?

Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:

-- Se oli valhe.

-- Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta epämieluista totuutta.

Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:

-- Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää koskaan tapahtua.

Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.

-- Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä mentävä sairaan huoneeseen.

IV.

Kaksitoista päivää perästäpäin.

Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin -- ensimäisenä päivänä -- että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta, säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä; mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen omantunnonvaivansa -- seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi äiti hänestä:

-- Onko hän vilkas?

Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:

-- Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?

Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:

-- Ei, ole huoletta; hän on terve.

Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:

-- Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua. Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!

Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:

-- Sisko, se oli valhe.

Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:

-- Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.

-- Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.

-- Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään, -- mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä toisin... tiedän, että valehtelisin uudestaan.