Part 9

Huomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn, tartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:

-- Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette ensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta ikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla runoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun Perikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja ikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen sivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet rakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin miehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla korkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä ei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että meidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen malliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa: vuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta Aasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä, mutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin kohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä kidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta toisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me suomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja muun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja rikoksellisetkin.

-- On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti Sappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin oikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään ei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella? Kunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin jaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.

-- Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat kunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän heidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. -- Mutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen, järkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi muistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä hänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se kuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet siihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja rakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin europalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja tosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi mutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden tilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava tervehdys hänelle!

Liikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia, sillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana iltana vietettiin Lukianoksen luona.

Tästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa kirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan sen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten viisasten ajatussuuntiin.

Rakas Setä!

6.3.1918.

Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti, että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä, ei mikään tehdastavaraa.

Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos. Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu filosofeistaan ja köyhyydestään.

Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät katottomaan saliinsa.

-- Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.

-- Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen kitaan.

Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:

-- Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä. Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas, minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia. Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.

-- Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte meitä kehittyneemmällä kannalla.

Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu rinnassaan.

-- Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen oppilaan. -- Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa skyytalainen.

Herodotos astui luo ja esitteli:

-- Albertos Aristides Edelfelt.

-- Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.

-- Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.

-- Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi", sanoin.

-- Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä, mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on onnistunut.

-- En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat skyytalaisia.

Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella, stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.

Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle kunniaistuinta pöydän päässä sanoen:

-- Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua kunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät tutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä ovat pohdinnan alaiset akatemiassa.

-- Me tutkimme valtio-oppia.

-- Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?

-- On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni Snellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on maailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on tekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti väiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä kotimaastaan.

Herodotos nousi pystyyn ja sanoi:

-- Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.

-- Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän kansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.

-- Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa? kysyi Epikuros.

-- Jo toista kymmentä vuotta.

-- Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.

-- Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin, jakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen filosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan mielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja runsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on perin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin häiritsevästi ajatusten lentoon.

-- Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina naurava Demokritos.

-- Se naisten yhteinen omistaminen.

Krysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja torui:

-- Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö sinua ala hävettää?

Lukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan luonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:

-- Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.

-- Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma tarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksia.

Demokritos nauroi ja huusi:

-- Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun aiheista varmaankaan olisi puutetta.

Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella äänellään:

-- Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle, toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.

Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään. Hetken perästä hän jatkoi.

-- Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet ruumissaatossa kuin miehelläkin.

Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja kiljasi:

-- Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi, pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten...

Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen, että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:

-- Alkibiades!

-- Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen sivistyksen luojan.

Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.

200

Kaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan. Plato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä epäsi ja sanoi.

-- Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten viereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni kunniapaikoilla.

Sokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä Herodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden sattuessa:

-- Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?

-- Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia ja majailevat samassa huvilassa kuin hän.

Hyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos, hän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä. Huilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin puhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. -- Naurava filosofi Demokritos huudahti iloisena:

-- Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä keskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?

Herakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli synkän näköisenä häntä:

-- Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella. Miksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille miehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme. Xantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän antoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko kukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla levollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista valmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon kiitos ja kunnia!

Mutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:

-- Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta filosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli kotimaastaan saanut?

-- Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan miehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy päästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen viisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten nimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.

Samassa kuului ääni eteisestä:

-- Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia, hajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan saati sitte maailman hallitsijoita.

Röyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli likainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti huoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:

-- Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.

-- Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä tallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita houkkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. -- Niinkö että filosofitko maata hallitsemaan?

Ei kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot niin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja. Narkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään huilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen kysymykseen, jatkoi hän itse:

-- Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika koittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman. Köyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on uutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede tuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia niinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa. Tieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen barbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme maailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat = dominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän voima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa kaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman köyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi virkapuvukseen.

En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä väittämään vastaan.

-- Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat, vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja heidän kapinan välillä.

-- Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.

Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun, joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä. Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla lohduttavilla sanoilla:

-- Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan. Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä, mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt, papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee, karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä. Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä, nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta. Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa, sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!

Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:

-- Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää. Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. -- Olettehan kuulleet niistä riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut inhimillisyyden. -- Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä, että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!

Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia, halveksittavia kysymyksiä.

-- Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus. Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. -- Hyvät ystävät! Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa: yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.

-- Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret, puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.

Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle. Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua: Mä kuljen kohti kuolemaa.

Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään lampun lattiaan.

Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut onnettomuus!"

Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi, oli tyrmistyttävä.

Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä jaksoi ja huusi:

-- Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.

Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:

-- Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?

Mutta Lukianos kiljasi:

-- Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.

Ja Demokritos nauroi:

-- Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa. Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.

Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo keskiyö.

VESIKANSASSA.

Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin karamellin Paavolle.