Part 8

Minun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen alkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin istuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä. Albert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin akvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko pinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä pystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten nuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän näytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen Lukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista maailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta, neljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.

Kun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt luki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:

Rakastettu äiti!

Uusi Athena 2/3 1918.

Hirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti tekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja opettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon. En tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on kutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En tosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja Markus. -- Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat kreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. -- (Yleinen naurunpärähdys salissa. Mutta "Gubbus", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli viettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena samassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta, muistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen sukkeluuksien arvostelija. -- Tällaisia "gubbuksia" oli jokaisessa Suomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa rahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).

Viikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin ikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona. Näin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin äiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.

-- Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.

Tuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa pöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin hekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen paljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia, nahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä seurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen, että skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen syöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta ihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut viesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön Suomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen äiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin ylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus vielä kolme kertaa muitten herettyä)

Paistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta Thersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla huomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia ja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu sivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos vaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks ajoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. -- Hän kuuluu olevan perin tottunut tällaiseen juhlan loppuun. -- Ovessa hän vielä huusi: "Helena teki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja nousi hienon Pariksen kaljaasiin." Kaikki olivat kovin kuohuksissaan paitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli juuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten juhlapurkaukset.

Kun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä "Damaskos mustika" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään Haikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha meriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa hädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen saaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.

-- Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki, etkä sinä, loistava kertoja.

-- Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä pyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja runollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja vuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. -- Mistä kaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.

-- Helsingin kaupungista, Suomesta.

-- Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?

-- Itämeren pohjoiskolkassa.

-- Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin satamassakin.

-- Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä oli Helsinki vielä meren alla.

-- Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan yläpuolella.

-- Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.

Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:

-- Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan hänen puheensa aikana -- suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen puute, mutta en voinut sitä estää -- oli yhä edelleen pahalla päällä ja kysyi äkkiä:

-- Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?

-- Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.

-- Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja yhtä monta niitä on kuin sinullakin -- enemmänkin. --

Herodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän sanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat barbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli hieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.

Minä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia uroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta Trojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä vastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin ympärilleen.

* * * * *

Kun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä seurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin kyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan lähtökohdan:

-- Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran keskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: "herra tohtori, tahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi". Pöytäkirjojen mukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?

-- Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.

-- Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.

-- Niin.

-- Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.

-- Ei.

-- Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.

-- Eivät.

-- Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.

-- Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun asuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen eroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin toimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle suurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.

-- Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.

-- Niin. Se on valitettavaa.

-- Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.

-- Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru on kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on terve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on siveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen siedettävä potilas.

-- Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.

-- Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat olivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.

-- Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi. -- Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.

-- En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.

-- Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.

Isäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään viettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin enollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun Aspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli perin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:

-- Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä sinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:

Isäni kertoi:

-- Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti osaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa, Atenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät esiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. -- Sappho oli kuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli himmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa. Herkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi oman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen jäljitellään. -- Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli saaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta pääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui Akilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli periä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan sinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.

-- Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen naisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.

-- Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä joutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo asumaan, hänenkin rouvakseen.

-- Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi Gubbus.

-- Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha "galantta" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä olla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.

Nyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.

5.3.1918.

Rakas Eno!

Eilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin raukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.

Sain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi minua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että minä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset oikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä Sapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella kanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: "olen kutsunut päivällisille myöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein, kaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin saisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän olen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi, ett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme omistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa."

Vavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan maailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman henkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.

Kun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa -- Aspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja muuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista meidänkin aikanamme; "variatio delectat", ensin kuninkaalla, sitte teurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla -- tuli kaksi oreaadia, metsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat vastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin kamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet minut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut heidät pahoille tavoille.

Pääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian salonkiin.

Aspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä nainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen silmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti virkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään kiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät silmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko hänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina tuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan. Niinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.

Mutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan lepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää katettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta ryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista riippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat omistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret olivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista kilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa arvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja yksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä. Helenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn hedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja Sapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.

Helena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi nauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti minulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö, vaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen henkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen. Aspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: "elle est trop sans façon avec les jeunes gens".

-- Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa kohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon kohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman myrskyissä.

-- Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.

Pöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla ja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka oli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota Rooman barbaarit söivät.

Asetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja lausui:

-- Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä, sen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se todistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette tyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset, ettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina olioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen taistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi suunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen, kävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat onnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen edustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus kahleista olisi onnistunut.

En voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.

-- Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani, paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani, minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?

Gubbus huudahti:

-- Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!

-- Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme, Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta? Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme? Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.

Briseis huudahti:

-- Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita, kreikkalaisten valkoisia telttoja.

Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen valkoiset hampaansa välähtelivät.

-- Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.

-- Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme. Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.

-- Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.

Kaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin hymyili.

-- Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin saivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen kysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin ikävämpi.

-- Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi Aspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä tavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten itsensä rangaistukseksi. -- Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä paloja?

-- Sen pahempi, paljon.

-- Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään mielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu miestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään, olen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä onnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat molemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta häneen liittyneenä on hän ihminen.

Helena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt purppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti anteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi heleintä nauruaan ja sanoi:

-- Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?

Aspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä ikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi haaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla keksimällään sappholaisella runomitalla.

En voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat käänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin maapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli seuraavanlainen:

Ihana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken on luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu Briseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti sormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti Sapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien silmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili rohkaisevasti Briseikselle.

-- Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan Helenan ja Briseiksen puolta.

-- Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä, järkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin järjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten syövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.

-- Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten veroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi orjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen Aspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty epäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon Perikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi olin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse niinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja halveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten kokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen ihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia uskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden arvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt, tunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani vieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet unelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen muitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.

-- Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden, jotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.

-- Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs ja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa meillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen eteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä suloisin on.

Samassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja Sappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe irti.

-- Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.

-- Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin Briseikselle.

-- En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles teki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä sinua tottelen ja -- lemmin.

-- Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin myöskin toimituksen palkkion.

Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.

-- Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.

-- Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.

Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin. Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin sinne -- ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan Sapphon kädestä ja kysyi:

-- Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on? Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.

Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.

-- Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia, tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat, ikäloppu naiset.

Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään häntä seurasi, ja huudahti:

-- Eläköön Akilleksen muisto!

-- Eläköön Paris, huusi Helena.

He hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset väkevät narduksen lemut.

-- Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.

-- Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.