Part 7

-- En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien joukkoon.

-- Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.

-- Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.

-- Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti Vuori ja käänsi minulle selkänsä.

-- Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski. Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen runoihin. -- Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva lapsille.

-- Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:

-- Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."

-- Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?

-- En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.

-- "Statt, upp, lovsånger sjung".

-- Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista ajatuksen juoksua niin helposti. -- Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.

-- Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. -- Se oli heidän rangaistuksensa.

-- Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian kämmeniä"? kysyi Impi Maria.

-- Niin. -- Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti minulle.

Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle. Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.

Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina, lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen, siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla valtiopäivillä.

Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle. Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa. Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti vaitiolon kysymyksellä:

-- Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän koroittamisesta on käynyt.

-- En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan, enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.

-- Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia tunteita ja tapa Teistä leikin halua.

-- Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.

-- Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.

-- Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä kerron tässä valaisevan esimerkin:

Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? -- Nuorena 16 vuotisena tyttönä ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle -- minnekkä luulette? -- Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien. Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. -- Lapsi syntyi 17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi uuden, virkeän lapsen. -- Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja. Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. -- Kun vanha rouva haudattiin joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa, jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi -- omasta mielestäni suorastaan pyhän ruumiin -- kaikuvalla äänellä. -- Tämä esimerkki murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.

-- Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat Neidit.

-- Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia, silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään, pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle. Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä. Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus kyllä.

-- Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta pystyyn.

-- En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.

-- Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.

-- Lopetan mielelläni. -- Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna. Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.

-- Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin neuvotella keskenämme.

He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos, ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:

-- Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.

-- Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!

Kumarsin ja läksin.

Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T. Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. -- Raatien jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. --

KIERTOMATKOILLA.

Minulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt maailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään lääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli alkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään sattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla päivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen kirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti liikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään viiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta filosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni sai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni oli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän oli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä, udellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.

Menin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras Tuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen maantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:

-- Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran poukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.

-- Niin on.

-- Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen oman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen kasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.

-- Asuuko Atte myöskin siellä?

-- Kuka Atte?

-- Albert Edelfelt.

-- Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten taivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä tutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan kieltä. -- Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena ylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria toiveita opettajassaan.

-- Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä, mitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä naisia, mitä minä olen tuntenut.

-- Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä Kiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.

Kun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa vastaan, niiasi ja sanoi:

-- Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko nöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä vesikansassa.

-- Missä siellä vesikansa asuu?

-- Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen tuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat aikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä eräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä lähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon muikuista, ylämaan lapsia kun olemme.

-- Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?

-- Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä tapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin ikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.

-- Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.

-- Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti Paavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.

Ristiina katosi samassa kyökkiinsä.

Kulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan Impi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli joutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin. Hellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin taivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.

Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen, hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa! Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin, paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.

En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.

Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä, kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas Omar Stenberg.

Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa. Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo. Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin koiransa kanssa.

Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi, kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja käytännöllisesti.

Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.

Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi, rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja olivat parhaita ystäviä. -- Niin vakuutti minulle Helsingissä käydessään.

-- Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?

Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.

-- Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten maailmassa.

-- On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa, hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa raivohulluja, vesikauhuisia koiria.

-- Kerro surmasi tapaukset? pyysin.

-- Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani. Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. -- Tuli tammikuussa suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja "lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti. Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä. Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä, sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa. Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi niitä hävittämään. -- Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra, lahtari, perkele.

-- Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina muuttuu eläimelliseksi raivoksi.

-- Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta! -- Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle, räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas, käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini, sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.

Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä. Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista. Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?

-- Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.

Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:

-- Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?

-- En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää kevytmielisyyttä.

-- Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino, mutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit. Voiko sellaiselle antaa anteeksi?

-- Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa umpimielisyydessään. Tuollaisiin "aatteet" syöpyvät syvälle, kun niihin vaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta. Brutus oli suomalainen intoilija. Hänessä "aate" tappoi ihmisen. Muistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä joukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni). Noissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman kummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset rauhaan.

-- Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa. Sano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti. Koettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina liekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja rohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.

-- Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia; työ on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja vimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat valiojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta vaivaisimpia. -- Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet kunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi, komentajiksi ja tyranneiksi.

-- Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo "aatteitten" intohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman viheliäisimmät.

Samassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja sukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan ja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja kosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.

Läksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä pitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.

KIIALAAN.

Kulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha "Taitta" pärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin kuulussa taulussa.

-- Tunnetteko minua? kysyin.

-- En.

Selitin kuka olin.

-- Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta Atte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme kieltä.

Vanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti kaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne suurelta osalta olivatkin.

-- Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.

-- Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei evankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On isännekin kotona.

Astuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan koko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja äidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast' aikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert Edelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä todistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia, luonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen. Äidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat äidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa olivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita kiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas mies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut ylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain kiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä itsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt oli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.