Part 5

Impi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun näki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat paljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian pieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu mätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian tuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:

-- Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.

Mutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:

-- Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä voi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna minua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen, joka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?

-- Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.

-- Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen tavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita. Eläimellisyyden jäännöstä! -- Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi saapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä niin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta kohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat meitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on välinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta hellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä, saman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.

-- Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman omituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta korkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.

-- Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan sanonut: "Pohjan akka, harvahammas". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna kullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa muuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.

-- Mistäpäin Louhi saapuu?

-- Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat kielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään Rooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö kalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on englantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin vaimo.

Louhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa puvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä; kruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta Pohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät suuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan kuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea olento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.

-- Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa sinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.

-- Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen kuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.

-- Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien kuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut näkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.

-- Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen haahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli Gallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä odottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta satoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa, jossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan nähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla kuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää sellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen kohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.

-- Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on vielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat erisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. -- Lähetä, rakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen hyvää. -- Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi "Sammon ryöstössä". Yhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa vika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa sinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä "Pohjolan häissä".

-- Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.

Louhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian ja kattoi aamiaisen.

-- Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja saadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi Louhi sivumennen.

Hän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia, lehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.

-- Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti, toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!

Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien on tapana. Väinämöinen söi paljon.

-- Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja potaatilla.

-- Missä Europaeus asuu?

-- Porthanin kyökkikamarissa.

-- Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!

Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä. Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että, hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat. Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle. Sipi esiteltiin minulle:

-- Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.

-- Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?

-- Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.

-- Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet ensin keksin ja esittelin maailmalle.

-- Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!

Porthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin taulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:

-- Mitä olette lukenut ja tutkinut?

-- Elämää ja maailmaa.

-- Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?

-- En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia olen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä, Nilakalla...

-- Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän vasemmalle puolelle.

Neidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman kumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.

Kuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast, täydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen papin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.

Agricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.

-- Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu piispa.

Suutelin Maunu piispaa kädelle.

Kaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja seuraamaan mitä tuleman piti.

Pitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin biljaardipallo.

-- Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.

Pyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään ja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili monivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.

Kaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään. Porthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen korvaan:

-- Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?

-- No, mylord. Olen vaan lukenut "Holy Biblen" kannesta kanteen ja muuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.

-- Ei pyhä raamattu ole "helpompaa kirjallisuutta"! Minä tosin osaan suomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea Raumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte Väinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä l:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman finbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa suomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?

-- Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.

-- Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, -- Sipi neuvoo tien, -- niin annat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.

-- Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!

Lalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat piispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä, murhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.

ISTUNTO ALKAA.

Punikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella. Muutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman aseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine Tuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.

Pyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:

-- Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen punakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:

-- Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla poskillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä kansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä kansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän ohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei! Huutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö tiedä, että ei "sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan". Ja kun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet mieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa sanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän miekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon kivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet riuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten maailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja olette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde. Olisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein, sanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta lisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi? Mitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan vaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut enkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen julmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat siitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot verinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole Suomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä sarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan), pyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

-- Louhella on sananvuoro.

-- Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä, että olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti kunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä taistelussa itämaista hapatusta vastaan.

-- Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.

-- Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään edellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On muistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui pyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että "tarkoitus pyhittää keinot". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin pelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole pyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn edellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja karjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme hämäläisiä jumalan edessä.

-- Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

-- Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien mellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin teillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja sellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia etupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan kesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän rutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän hyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä kaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani seisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat kauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta Suomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi kaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot, kidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden myöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.

-- Professori Porthanin vuoro!

-- Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada lausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan aatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän veljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava nimitys "lahtari" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän epäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he harjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata raaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu Europan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on arveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot, pankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja kivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti tasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat, huolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus niille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut syvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.

-- Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?

-- Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset olisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme puhevuorostamme.

-- Herra D.E.D. Europaeus!

-- Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo surmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa. Lopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno. Tutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran katumuksen hetkiä.

Pyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:

-- Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette, punakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea. Harvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän toimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää, mielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia esi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden, umpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja taipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja raakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin, raadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla oven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin tekin muka "lahtareita" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle jämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet muka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut putipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi poikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan yksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille. Hänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. -- Mutta, kristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo! Kahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan länsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko ihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän vaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja ruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. -- Herrani ja mestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä yhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen anteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä mahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta ihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se juuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä ylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen unohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi sormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu ystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset tästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän täytyy oppia unohtamaan vääryydet. "En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä." Näin ovat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.

Kaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä vastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.

-- Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä Henrikki kaikuvalla äänellään.

Punikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu piispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori ja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia turvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa oikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut objektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea, jota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.

-- Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.

Asetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:

-- Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle puhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri laumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina puute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein todenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin tunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee korkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu ulkokullatuksi veijariksi. -- Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan tuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä varmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän Teitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin huomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat lähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras henki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka hetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän vaikutuksen alaisena.

Kavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin kunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan kaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi tein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että takaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:

-- Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä pyhimysten, puoljumalien ja...

-- Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja. Ehkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää englantilaista tapaa.

-- Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta mitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan tahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten pyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta hakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa korkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa punikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen harhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka monarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi: "uk agaton polykoirana, heis koiranos esto" (Maunu piispa, Agricola, Porthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi: monivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet valtiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin. Niinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä ja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press. Lähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien ruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet mielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja, joihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.

-- Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä Henrikki.

-- Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että ajatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on tarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään. Vaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien tyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten tunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset sopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman, on mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan ole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole unhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi maksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat joutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof. Homénin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan antaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.

-- Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka suorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia pyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.

-- Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa useampiakin -- -- --

-- Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti pyhä Henrikki.

-- Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.

-- Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen viisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!