Part 4

Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki. Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina. Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa, tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.

Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:

"Täällä on kuin kukkasilla Aika lyhyt meillä. Siellä ilo loppumaton Niinkuin enkeleillä."

-- Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.

-- Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa, erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.

Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia meidän aikuisissa pukimissa.

-- Muistatko Impi äitiäsi?

-- En, en ollenkaan.

-- Jospa se kävelee tuossa.

-- En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.

Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.

-- Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi, tuossa on kääntösilta.

-- Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.

Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori, yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi. Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen askeleita lemmittyjensä luo.

Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt Maarian kämmeniä".

-- Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.

-- Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten kuuluu ikäänkuin minun virkaani. -- Kuka Teidät määräsi Väinämöisen luo?

-- Ilmarinen Tuonelan portilla.

-- Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.

-- Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. -- Uskaltaako Ilmarisen määräystä syrjäyttää?

-- No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.

-- Siis aivan kuin maailmassa.

-- Niin. Kuka tuo tyttö on?

-- Se on minun kasvattityttöni.

-- Kuinka vanha?

-- Kymmenen vuoden vanha.

-- Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.

-- Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.

-- Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin miesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa, ett'eivät ne itsekään luota itseensä.

-- Rakastan tyttöä kuin omaani.

-- En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä sanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos hän suoraan sanoen kosii tyttöä.

-- Kymmenvuotiastako?

-- Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat, säännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti valmis. -- Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.

-- Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä Teidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras paikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. -- Mutta missähän tyttö saisi asunnon.

-- Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa. Minä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen vuoden vanha.

-- Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!

-- Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää palloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin kepeästi kauas järven ja joen luodoille.

-- En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!

-- Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti Vuori. -- Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan? Vastaa kun minä kysyn!

Impi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin hiljaa korvaani:

-- Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen kanssa. Hyi jee!

Minä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.

-- Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet ja röijyt, ehkä p----kin.

Viimeiset sanat supatin.

-- Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.

Neiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi Maria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.

-- Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?

-- Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä. Silloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto, johon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello 10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään silta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta Väinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita toimenpiteitä.

-- Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman uhalla kotia jo klo 8 illalla.

-- Se on hyvä.

Aino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen kuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa oli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli risti. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi jäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja hypitti häntä huimasti.

-- Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.

Impi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä oloonsa.

-- Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun luokseni Väinämöisen pirttiin.

Mentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran yli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin leikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.

-- Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle lähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.

-- Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.

-- Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia Suomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina tyydyttiin kynään ja puheisiin.

-- Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin kynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas välkkyneet Suomessamme.

Neidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin saarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan. Väinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla, pihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä pienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren kanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus, tornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren kauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki. Vasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea palatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan rannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa kalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja nuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin kaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut joutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan lapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa, piti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.

-- Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän yhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja koettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden korkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus nuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet sopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma vakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet mielipiteitänne.

-- Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi kunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että terve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan arvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.

-- Niin, sanokaapas muuta!

Läksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää pirtistä.

-- Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.

-- Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan. Kuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.

Seisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.

"Nei-jot niemien nenissä Katselevat, kuuntelevat".

-- Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat ajatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä, loppumatka yksinänne.

VÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.

Kunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein varpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja nappasin arasti ovelle.

"Nei-jot niemien nenissä."

kuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.

"Miss' on kuss' on minun kultani Kussa asuvi a-armahani."

alotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.

-- Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä eteisessä kolistelet?

Avasin oven ja astuin päättävästi tupaan:

-- Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!

-- Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle saattoi? Punakka olet kuin minäkin.

-- Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.

-- Niinkuin minäkin aikoinani.

-- Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin palannet maailmalle lupauksesi mukaan.

-- Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.

-- Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten veljesi Ilmarinen.

-- Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan niinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.

-- Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.

-- Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi pystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi, suuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille ulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan. Samalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:

-- Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella. Tuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean harmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat sielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa. Akkavallan alla. -- Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se Kristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin entisaikaan.

-- Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos Kristuslasta rupeat vastustelemaan.

-- No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä tehnyt useampia satoja. -- Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne kirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!

Väinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja haukotteli kitansa täydeltä.

-- Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä. -- Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä ne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.

-- Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?

-- Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.

-- Tunnen kyllä.

-- Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei runojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti hulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella Karjalan lehtoloita!

-- Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.

-- So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.

-- Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo isä, hiiteen koko virkasi!

-- Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi? Sielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät ilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun naisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan, lemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa vankilassa.

-- Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?

-- Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan arvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta arkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen ulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se painaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. -- Lemminkäistä, sitä kadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.

-- Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!

-- Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu, sieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä mainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. -- "Jolla on kello kaulassa, sillä on pää painossa". Elä poikaseni tavoittele mainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.

-- En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?

-- No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti Porthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei sitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille Lemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle. Minä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna päänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.

-- Entä Sipi?

-- Sipi nukkui.

-- Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.

-- Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä perustuslakeja. Naisvalta kasvaa.

-- Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.

-- Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta ollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran Maunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä, Lutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan villinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.

-- Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.

-- Tulitko yksin Tuonelaan?

-- Tyttöni kanssa.

-- Vai tyttösi. Minkä ikäinen?

-- Kymmenvuotias.

-- Niinkö nuori! Minkä näköinen?

-- Immeisen näköinen.

-- Minne jätit tyttösi?

-- Ainon luo määrättiin.

-- Kuka määräsi?

-- Neidit määräsivät.

-- Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret. Neiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. -- Luvattiinko tytölle tänne tulla.

-- Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.

-- Ainonko matkassa?

-- Ei kuin neiti Kosken.

Väinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen kurkihirteen.

-- Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.

-- Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen matkassa.

-- Ketä määrätään sielunvaellukselle.

-- Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. -- Eikös mennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.

-- Tämäkö Lemminkäisen vuode?

-- Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.

-- Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan vuodetta ne rasittavat.

Lemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.

Seuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen. Vähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja laulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla paitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen kuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun loilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:

"Suu ei kulu suudellessa Käsi kättä antaessa".

-- Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.

-- Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi, neitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.

-- Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä todistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina olleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat, taiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas "neidot niemien nenissä" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien puut, kivet tai kannot.

-- Taitaa olla niin.

Vilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan Väinölän rantamilla.

-- Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?

-- Näkyy olevan piispa Agricola.

-- Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?

-- Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.

Menin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.

-- Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi Agricola.

-- Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä, lähteekö kaloja?

-- Quinast ei!

-- Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen tiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta, niinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea uskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään ummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta seudulta.

-- Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast, Säksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan Finbyks.

Yllätettynä huudahdin:

-- Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te olette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut huvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut oikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen aina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana "irstas" merkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen vastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan joskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt vaan ylvästyttää.

-- Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel' ja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja lamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess' niin kehutaan.

-- Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen merkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä, Norrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin vaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle tiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle arvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.

-- Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?

-- Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!

-- Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin' oles'!

-- Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole tottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla pienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.

-- Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin Väinämöinen jaksaa?

-- Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa maailmankatsomusta.

-- Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä ain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu' appu. -- Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.

Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:

"Täst' on armas astununna Mielitietty maleksinna Kivet kaikki kirkkahammat Kannot kahta kaunihimmat."

En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.

-- Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet huviloita ja kauniita istutuksia.

-- Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera. Onko tuo juuri Ainola?

-- Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo, joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle. Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa. Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen. Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. -- Näin kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.

-- Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on, että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa, jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.

Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria olkapäille.

-- Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.

-- Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.