Part 2

-- Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset ovat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan iloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja ihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä Ainon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.

-- Minkä Ainon?

-- Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen kuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen turviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.

-- No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä siivosti, muuten minä jätän sinut.

Läksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten kummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen kädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme siivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi punakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen käsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella yhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa kuluksi ja lähimmäistensä iloksi.

Kaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä kaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni toisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja väkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat ryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne oli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit, aasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää meidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko sielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden ikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja rupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen alkoi.

Luin:

"En puhu omalla suulla Puhun suulla suuremmalla Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä. En liiku omin lihoini Liikun luojani lihoilla En väiky omin väkeni Väikyn väellä Kaikkivallan Anna Luoja lentimiä Millä maasta nosteleime Pilvihin pirajavihin Hattaroihin haitukoihin".

Tunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin siivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.

-- Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet, huusi Impi Maria ihastuksissaan.

Mutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta, raskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien painoa silmällä pitäen. -- Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki toisia kohtia.

"Huoli en enkelin evistä Pyhän linnun liehuskoista. Anna siivet sirkeämmät Syltä seitsemän satoa".

Tunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat siivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja käärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen vilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan. Savolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät rasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta johtajalta.

Noustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi. Impi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet, jotka myöskin lepattivat huimasti.

PIETARIN PIHOILLE.

Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.

Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima pyyhkieli kasvojani.

-- Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.

-- Vähän sormiani ja varpaitani.

Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä, muodoton, uhkaava, juhlallinen.

-- Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.

-- Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.

Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni. Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan, mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme. Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat. Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä. Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.

-- Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.

-- Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?

-- Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.

-- Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.

Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.

-- Katso, setä, tuolla on kaljaasi.

-- Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.

-- Siinä on maalattu kupeeseen _Väinämöinen II_, ja jotakin muuta sen alla.

-- Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.

-- Missä on Väinämöinen I?

-- Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin Gallenin maalaama.

-- Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana Helsingissä) kun se akka oli ruma.

-- Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan valkoisista kalansuomuksista.

Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian kohmettuneita sormia. -- Mutta miten päästä irti siivistä.

-- Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.

"Oi Ukko ylijumala Mies totinen toimellinen Alla taivahan asuja Päällä pilvien pysyjä Pihet pilvestä piruta Käteheni oikeahan Joill' on varret maanmatoiset Terät kirjokäärmehiset. Niillä leikkaan lemmon siivet Veän pois veriset äimät. Ihosta inehmo raukan, Karvoista kavon tekemän".

Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten. Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.

-- Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri tarvitaan.

-- Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.

-- Myy se kirja.

-- En kirjaa myy, mutta siivet myyn.

-- Paljonko tahdot?

-- Paljonko annatte?

-- 10 Sm.

-- Liian vähän. Oletteko juutalaisia?

-- Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.

-- En. 15:ta vaadin.

Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.

-- Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.

-- Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?

-- Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään maailmassakin.

-- Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.

-- Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli, teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee sinut, noin lihavan miehen.

-- Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?

-- Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.

Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta, kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.

Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta. Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.

Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.

-- Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.

-- Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista, että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä maksan täyden lapsestakin.

-- Oletko luterilainen vai katolilainen?

-- Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini olikin Würtembergistä.

-- Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.

-- Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.

-- Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit ovat halki vuosisatojen prameilleet.

-- Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.

Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset putoilivat maahan.

-- Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja, ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän "makiata viinaa". -- Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun --.

-- Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.

-- Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan, rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari, eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää vaatimusta. -- Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty, enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! -- Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi, mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.

-- Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.

-- Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.

-- Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?

-- En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi. Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta, neulansilmästä ja taivaasta.

-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne punikkien tahi mustikkien taholta.

-- Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja tilaisuuden sattuessa se puhkee esille...

-- Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin pätseihin...

-- Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä, raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.

-- Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

-- Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.

-- Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta sisäänpääsystä.

-- Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.

-- Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.

Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.

-- No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.

Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten jälkiä.

-- Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.

-- Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa setelit säretyiksi.

AARONIN TEMPPELISSÄ.

Kun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava taivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:

-- Mistä maasta?

-- Suomesta.

-- Oikealle siis.

Menimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia, joitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta kymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat johtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi vanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.

-- Mistä maasta?

-- Suomesta.

-- Mistä syntyjänne?

-- Savosta.

-- Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen pappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja kankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron, hän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä kirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.

Minä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista kasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.

-- Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.

-- Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä kirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset tanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.

-- Tuolla on Aaron.

-- Mistä setä sen tietää?

-- Virsikirjassa lauletaan:

Se on kuin voide kallihin Jok' alas päästä Aronin Liepeille vaatteen vuotaa.

Katso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.

-- Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan helmoille. Se voide lemuaa tänne asti.

Asetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa äkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä. Toisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.

-- Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla kantavalla äänellä.

-- Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.

-- Millä rintamalla?

-- Savon rintamalla, vastasivat valkoset.

-- Montako teitä on?

-- Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.

-- Käykää hakemassa "Työmies" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.

Työmies tuotiin.

-- Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi haavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka pyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä ja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!

-- Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen savolainen.

-- Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä taivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa. Sydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen näköinen?

-- Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10 punaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.

-- Sinähän valehtelet kuin "Työmies". Mutta kaikki te savolaiset teette niin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. -- Mutta sinä, lihava mies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.

-- Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra Ylimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa voideltua pappia.

-- Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.

-- Valehteletko sinäkin?

-- En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.

-- Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo Jumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?

-- Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin. Savolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä valhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava, hyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin mielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin rikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.

-- Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen, tai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa. Viekää pois tuo valheen paise "Työmies".

-- Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja monet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita usko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.

-- No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?

-- Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.

-- Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin syöstä itsenne turmioon.

Ei kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He olivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana maailmassa.

-- Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen kuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.

-- Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina sitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu sielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa. Ethän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä hurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa piilopaikka oli taivas.

-- No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään. Meidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja teidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.

-- Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.

-- Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen isän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun kupeellani ei pelkää mitään.

-- Laskenet lipettiä! -- Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä temppelissä neuvotaan yösija.

Noustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit. Kentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:

-- Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit, kaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella kulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.

Aaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä tutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa ylimäispapillisen äänekkäästi.

-- Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet siellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.

Samassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti sitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti ristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.

-- Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!

Härmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta puukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa, niinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi sentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:

-- Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.

-- Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan tuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?

Seurasi pitkä tutkinto.

Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:

-- Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa. Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten jälkeen.

Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin portaita.

Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200 henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä. Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat kattoa.

Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin. Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus Tuonelassa.

Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen askeleensa meitä kohti ja kysyi:

-- Mitä haluatte?

-- Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?

-- Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta, Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.

-- Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?