Part 14

-- Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa. Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä". Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta "svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän vallityömiehemme.

Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.

-- Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.

-- Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi Nervander minulta.

-- En kun Kuopiossa.

-- Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.

-- En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.

En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:

-- Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.

-- Entä Simeonia? kysyi joku.

-- Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.

-- Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.

-- Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike, aito nurmijärveläinen.

-- Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä, sanoi Lönnrot.

-- Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo ennen punaisten kapinaa.

-- Oliko se Kivi itse?

-- Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille kirja!

Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:

-- Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä. Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä". Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia. Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti "Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi myöskin punakaartilais-joukot.

-- Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he jotakin maailmassa toimittavat.

-- Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen. Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja. Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä". Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. -- Mutta punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista pehmeistä aineksista. -- Suuret taiteilijat ovat peloittavia ennustajia, visionärejä.

-- En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.

-- Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä, mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki kansan basillitkin.

Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:

-- Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi. Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!

Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi sen pohjaan ja sanoi:

-- Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta. Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta. Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.

Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat. Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen pohjalla pyörii. -- Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi, yhteiskunnan tukipylväiksi. -- Niin on käypä Suomen köyhälistönkin. Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää. Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota se ennenkin on ollut -- Suomen kansan menestymisen tae. Kuta laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus, luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.

Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.

* * * * *

Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. -- Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. -- Kivi oli nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä. Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.

Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana "hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin Tuonelassa pikkutunneilla.

En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa touhussa. -- Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle. Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:

"Glädjens blomster i jordens mull ack visst aldrig gro. Kärlek själv ju försåtlig är för din hjärtas ro. Men här ovan för hopp och tro blomstra de evigt friska. Hör du ej hur andar ljuvt om det tili hjärtat viska."

(Ilon kukkaset maan mullassa eivät koskan idä. Lempikin on vaarallista sydämmesi rauhalle. Mutta täällä ylhäällä kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa. Kuule kuinka hengettäret siitä sydämmellesi kuiskivat).

Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:

-- Setä, setä!

Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket punottavan portin ristikon takaa.

Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.

TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.

-- Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä milloinkaan maailmassa niin tehnyt.

-- Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä levolle pohjolassa).

Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:

-- Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat niin vihasia, niin vihasia.

-- Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.

-- Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi hyväksyä.

-- Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa, miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä, jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!

-- Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö sinä Aino? kysyi Impi Maria.

-- En, en ollenkaan. -- Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.

Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä. Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin saatiin nuotta kuiville.

Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä. Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan. Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. -- Minnekkä viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.

Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.

Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.

-- Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.

-- Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen luo ja pyytäkää hänet tänne!

Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:

-- Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat virittäneet viistoon joen poikki.

Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti tuskaisena:

-- Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut lempesi narriksi. -- Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.

Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua. Lopetin äänettömyyden ja sanoin:

-- Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä Kirjallisuuden seuran arkistoon.

-- Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.

-- Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä, jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.

-- Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.

Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:

-- Astu tupaan.

Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.

-- Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.

-- Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.

-- Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän kauemminkin.

-- Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.

Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä. Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.

-- Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.

-- Heti kohta saat kääreet.

Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja riepuineen.

-- Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta sujuvat hommat, kysyin.

-- Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja, muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.

-- Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella, sanoin suurimmalla myötätunnolla.

-- No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen suuntaan.

Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän ehkä tahtoisi.

"Nei-jot niemien nenissä"

kuului ukko taaskin hyräilevän.

-- Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.

Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan meidän rauhallista lepoamme.

LÄHTÖ TUONELASTA.

Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut kotosalla. Neiti Vuori sanoi:

-- Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla. Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia. Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.

-- Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.

-- Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?

-- En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.

-- Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.

-- Ei ole.

Neidit läksivät. -- Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni. Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:

-- Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan rangaistus.

-- Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata. Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki lähtö kun tuli eteen.

Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa. Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.

Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun kysyvän:

-- Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?

Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.

-- Pois piti lähteä.

-- Miks' näin välleen?

-- Ajettiinpa pois.

-- Minkä tautta?

-- Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.

-- No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä portille asti, niin suan tarinoija.

Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.

Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista miellyttänyt, sanoi vain:

-- Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.

-- Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.

Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan kinahmeen.

Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini ja tätä tehdessä kysäsi!

-- Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?

-- Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.

-- Ettekö kieltäneet?