Part 9

"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä. "Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle viedään?"

Antti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen mustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen kätensä.

"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki pojat."

Isäntä rupesi nauramaan. "Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta heitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin ajaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle kunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?"

"Eikö kaikki pojat sitten tappele?" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään isään.

"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin. Ymmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin ruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea."

Antti katsoi hetken arvellen isään. "Anni saa lukea", sanoi hän sitten päättävästi. "Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan."

"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.

Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän hennoisi niitä kahlita?

Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle. Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin Annista.

Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten lähdettiin.

Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa, ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.

Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää. Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"

Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään. Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti asettumaan paikoillensa.

Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa ja virsi aloitettiin.

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." -- --

Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven, jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat kertaantuivat.

Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama yhteinen ja suuri ilo.

Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.

Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja, jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa. Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä, ja hiljainen kuiskaus -- useimmiten ruotsinkielinen -- osoitti, että huomioita tehtiin.

"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi "hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton Anni nousi vastaamaan.

"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?] kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.

Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi", ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan eteen laulua alkamaan.

"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."

"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän minullakin silmät on."

"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.

Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan päästötodistuksensa.

"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.

Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.

8.

Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa, rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi, pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä mielipahaa saa.

Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona. Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti Annin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut odottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen ollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti jumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli raamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se hänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse tahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä alkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.

"Kuules mamma", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, "nyt meillä jo on matkatuumat selvillä Annin kanssa."

Anni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. "Äiti, äiti kulta, miten minä olen iloinen!"

"Siitäkö, että pääset kotoa pois?"

"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä vieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja, ihmiselämää ja kaikkea! -- Se on kuin satua, aivan kuin satua!"

Anni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi kamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle, että nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi hän jo ovelta uutisen hänelle.

Antti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat Annin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.

"Minäkin tahtoisin mukaan", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.

"Kyllä sinä vielä ennätät", lohdutteli äiti. "Isäkin on matkustanut niin paljon. Kyllä sinäkin pääset."

"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö." "Anni on sinua vanhempi ja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti läksysi, niin kyllä vielä pääset", lohdutteli äiti.

"Mitä sinä poika mökötät", sanoi isä kamarin ovelta. "Ei tuollaisia vielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea samoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen työhönkin. -- Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät kuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön niin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella."

"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?" Antti oli kuunnellut korvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että unohti koko äskeisen harminsa.

"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin tämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti."

"Menetkö sinä merille nytkin?" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi käymään.

"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin viedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään."

Antti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä kannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi, saisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä. Sillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli matkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli hyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.

"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt", sanoi Anni viimeisen edellisenä iltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. "Mutta onhan sinulla Antti!"

"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin iässä."

"Onko sitten tytöistä enemmän?"

"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit hiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle satuja tavailla."

"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni", sanoi Anni iloisesti, ja kaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.

Äiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. "Se johtui ehkä siitä", sanoi hän hiljaa, "että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin asioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä enemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut järkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin sielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin."

"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?" Anni katsoi ihmeissään äitiin.

"Niin, tulin tuota ajatelleeksi", vastasi äiti. "Mutta on sitä vikaa muuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka." Äiti aikoi kääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.

"Äiti", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. "Se oli sitten sinun ensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on tehnyt minut."

Äiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön. Miten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa loistivat!

"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain toisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni."

"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?"

"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein pyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen."

"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?"

"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon surua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. -- Sinä tiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin talollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut helppo tulla toisiin oloihin. -- -- Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin menevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua vanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä rupesin ajattelemaan asiaa. -- Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten päätin, mutta se oli raskas hetki."

Äiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. "Etkö sinä rakastanut, isää?" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.

"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet, isommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää jostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se vähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät, ymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko sydämestäni rakastaa ja helliä."

"Äiti, rakas äiti." Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Ja nyt sinä kuitenkin annat minun lähteä pois."

"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja oppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut."

"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta, eikö niin?"

"Toivotaan", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn kädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut. Mutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! -- Ehkä johtui se siitä että Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun käyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin oudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten olisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.

"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet", sanoi äiti koettaen lyödä leikiksi. "Kun tulet takaisin, toivon, että olet suuri, ymmärtäväinen tyttö."

Mutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä valvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli puhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten se, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän siitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä pahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut. Tiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus tuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se Annille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että välistä oli pelännyt hänen äreyttään.

Annille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta, miten hän häntä rakastaisi, -- nyt enemmän kuin koskaan ennen!

Kesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat kiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui syvään, rauhalliseen uneen.

Aamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi yötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.

"Joudupa nyt", muistutti äiti keittiön ovelta. "Tämä on sinulla viimeinen päivä täällä kotona."

Tuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.

Kun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi Anni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin lapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu, joka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa oli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä seitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti omaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli Annista hauskaa kuulla.

Martalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava hipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan ainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona riippui selkää pitkin.

Taas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena toivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan Jumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti kädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi kuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.

Rupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa kokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.

Kun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin. Äiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se tuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea ja menestystä, matkalle. -- -- Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän virsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän se vapisi.

"Päästä meitä pahasta", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu nyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä nauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät hyväilyt.

Anni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut, keskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän isän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla liiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui uudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan. Hän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä kahvihommissa.

Oli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa olevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti pisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski hevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen: "hyvästi ja onnea matkalle!"

Oli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä isältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa poikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja nälkäkin rupesi jo tuntumaan.

Anni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti ne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä halulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä varsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti isoäänistä nauruaan.

Oikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin toisiltaisia puheita. -- Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä ehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen ja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi tahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain ja äityi pahemmaksi.

"Juo olutta, se lämmittää", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei olisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu vääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.

Kun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt, läksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni ja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.

Viimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan, ettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli heille tilat tekemään.

"Unikeko, unikeko", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti pystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä missä äiti oli! "Isä", sanoi hän hätäisesti, "isä." Mutta samassa muisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin tuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.

Yöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni peittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt ei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on asiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa. Hän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja huomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja sillä oikein kulkeakin.

Annilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan nauratti. "Sittenpähän saat nähdä", vastasi hän tavallisesti tai rupesi hän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän pilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli että olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän taakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei näkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä kysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi hakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan. Isä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin, kun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään, jossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni, pitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.

"Tövel, Tövel", huusi emäntä, mutta "Tövel". ei siitä välittänyt, hyppi vain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan, ja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia puhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas] sanonut. Siitä se nimensä oli saanut.

Mutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin nimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä, joka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli vähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi nauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta kertomaan!

Isä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan pieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen iltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja Annilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta sitten hän väsyi.