Part 8

Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä? Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt -- ja oliko ikävöinyt, kun ei päässyt?

Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa, nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.

Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta, ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. -- Mutta kun kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla kortteeripaikkakin tiedossa.

Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt, ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin, hellimmät sanat säästettiin.

"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin yösijaa.

Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja niin se tuli ratkaistuksi.

loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan, kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut. Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista kätköistänsä.

"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä, kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä meitä molempia tarvita".

"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle käännyttiin.

Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.

"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen siskon kouluunlähtöä.

"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.

"Mutta Antista tulee."

"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari." Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän huitoen käsiään.

"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.

Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka. Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään perinyt."

Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja käydä työhön käsiksi.

Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli hänen perintöään.

Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä hiljaisemmaksi hän kävi.

"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.

"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.

"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."

Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi, että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin, ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.

Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!

Pihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja portailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä kädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa tuli käyttäytyä.

Teiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä saliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää takinliepeestä.

Salissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän, mustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia istui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei heitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden juhlallisuutta.

Kun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja opettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista herraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui suuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan. Anni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen vuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan tuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin, että tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.

"Hyvinhän se käy", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten kouluakaan."

"Äiti opetti", sanoi Anni ja niiasi.

"Prästdotter" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista herroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.

"Saat mennä nyt", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.

Anni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes juhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset seuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.

Kotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä muille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut. Olivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin äiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli vähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä tulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle tekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.

Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä rupesi nauramaan.

"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."

Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista, Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan voinut kohtaloaan välttää.

Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää", sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä ravia.

"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.

Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat, tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.

Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi sitä enemmän.

Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.

Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin, että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo, nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa, tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla olleet.

Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin onnellinen nyt!"

"Tuhkimo", sanoi äiti ihmeissään. "Kuka on Tuhkimo?"

"Minä, äiti."

"No, jos jotain sinä keksit!" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä. "Missä sinä lapsi kulta olet ollut?"

"Vierashuoneessa."

"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste mennä."

Annin tuli vedet silmiin. "Enkö saa enää leikkiä Tuhkimoa?"

"Et siellä, ole täällä lämpöisessä."

"Täällä toiset nauravat", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.

Äidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei Anni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää. Isäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan tarpeellista ollut. "Leiki sinä täällä vaan", sanoi hän. "Eikä se niin tarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet."

Äiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois vierashuoneesta.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän tilaisuutta esityksiinsä.

Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen, sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin onnellisesti milloin onnettomasti.

Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun joku häntä puhutteli.

Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi, ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.

Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.

Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön herrashepeniin."

"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.

Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.

"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda, niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."

Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät, ettei se niin pelättävä ole."

Anni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön, mutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan Alma häntä ylemmällä luokallakin.

Mutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt olivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä syksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria itselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.

"Tule sinä parikseni", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki Maamme-kirjaa.

Anni katsoi hämmästyneenä häneen. "Kiitoksia", sanoi hän sitten, laski kirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.

Toisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista, ja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.

"Eikö sinua haeta hevosella?" kysyi Alma.

"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne."

"Kävellään sitten yhdessä", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan kuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja Alma oli lukenut, pudisti tämä päätään.

"Ei isä ja äiti anna lukea."

"Miksei?"

"Eivät anna."

"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?"

Puna leimahti Alman poskille. "Hyi, sinä olet ilkeä ja paha."

"Minäkö?"

"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi."

"Onko se paha sitten?"

"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun kanssasi."

"En sano, en", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei uskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain puhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.

Kun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.

"Sinun pitää ottaa nämä", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa puolukat uudelle ystävälleen. "Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä pakkasen panemia."

"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.

"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"

"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.

Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi väkisinkin kertojasta pitää.

Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.

Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa, mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa rauhoittumaan.

Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan, mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten opettajatar lakkasi pyytämästä.

Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia, että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.

Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.

Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä, hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.

"Sääli tyttöä", sanoivat toiset. "Jumala varjelkoon viatonta", lisäsi rovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja Alma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.

Pitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti arveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella. Jumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha. Ja kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin, ensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin Alman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin seurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä, mutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.

Kun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja, tahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma koetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli, ettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen toistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan mielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.

Alma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu, mutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa Annin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa ollessa kun olivat leikkineet "Tuhkimoa", "Zoea eli muuttumista" ja muita, mitä vanhasta "Pääskysestä" olivat löytäneet.

Mahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut, oli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. -- Ja se Anni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket punoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!

Mutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi. Eihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos ei siitä, että salassa pitivät. -- --

Alman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä kotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia vähitellen unohtui.

* * * * *

Kun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että toveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan uskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa ja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.

Isä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä Antinkin matkaan.

"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan", arveli isä.

"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan metsistyy, jos ei koskaan toisia näe."

Äiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä lujaan, niin että se katkesi.