Part 7

Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.

Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä unessakin.

Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.

Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.

"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat sieltä vanhasta pappilastamme."

"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia, sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."

He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.

"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." -- --

"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria kotona."

Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.

"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa rukoilemaan ja pelkäämään."

"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."

"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."

"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan." "Ei sitä turhia saa rukoilla. Nuku nyt vaan." Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä hengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin silmänsä.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla, käyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen ympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla, käyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.

Hän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun aukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen piharakennuksen portailla.

"Kukahan tuo mahtaa olla", ajatteli hän itsekseen ja läheni.

"Hyvää huomenta, vaari", sanoi hän kohdalle tultuaan. "Aikainenpa te olette."

"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla."

"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?"

"Olenhan minä entinen isäntä." Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään. Mikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?

"Taidatte olla kaukaa?" kysäisi vaari vähän arvellen.

"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani."

"Vai niin", sanoi vaari pitkään, "vai kasvinkumppani! -- Kuulkaas", jatkoi hän kuiskaamalla, "ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun puolelleni?" "Kiitoksia, saattaisihan tulla." "Ei tämä vieraitten varalle muuten ole", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven vieraalle.

"Tämäkö on teidän asumuksenne?" Martti katseli ympärilleen. Huone oli pieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin oli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet näyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli nuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.

"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi." Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle vierastaan kuin mahdollista.

"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja", rupesi hän kuiskaillen kysymään.

"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme."

Vaari hymähti. "Muisti pettää", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää. "Kyllä minäkin sen asian tiedän."

Martti katsoi kysyvästi vanhukseen.

"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä. Vihkimistä vailla, mutta silloin se jätti."

Martti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja parjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille päästä?

Hän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen vanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä keskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja hänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. -- --

"Te olette emäntää paljon vanhempi", huomautti hän varovasti.

"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin."

"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen syntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa."

Vaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian perillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.

"Vai katselitte." Vaari vilkui arasti syrjään. "Sinne pappilaanhan hän joutui", kuiskasi hän kiireisesti. "Jätti minut, kun sai papin, vaikka itse oli talonpoikaissukua."

"Sen teki hänen äitinsä", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen, että uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa toivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin ajatusten perille.

"Vai äitinsä." Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti hyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.

"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty."

"Niin on", myönsi Martti. "Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta hänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja äitipuoli kasvatti tytärtä."

"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa papin?" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän ei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa ajatusjuoksuaan.

"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että katsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. -- Mutta silloin tuli pappi naapuripitäjästä -- --"

"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli jo kuollut, kun tulin."

Vaari hykersi käsiään. "Siitä se sen sai. Kuoli kun kuolikin."

"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin varas, joka yöllä meidät äkkiä yllättää."

"Ei, ei." Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. "Mitäpä varas täällä tekisi köyhän luona."

"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo puolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy."

"Voi, voi", sammalsi vaari. "Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo mentäis -- --!" Hän astui hoippuen ovelle päin.

"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa."

He astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta luikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle. Eteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä kädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle seinälle.

"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."

Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras yhtä mieltä hänen kanssaan.

Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä tekemään.

Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.

"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät ajamaan.

Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun, punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.

"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut -- --"

"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan kovasti.

"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille, josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja joutuin takaisin."

Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä tähän odottamaan?

Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti, mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi. Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman, mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi -- --

Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.

6.

Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.

Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä uhalla.

Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi, ellei sen?

Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän puheenaihetta saisivat?

"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä", ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."

Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.

"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli tarkoittanut.

"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon, että jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on siunattu asia meille ja koko talolle!"

Poika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. "Pitäisihän sinun tuo tehdä jo omien lastesi tähden." Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi kapaloimaan. "Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta näistä riippuu koko talon tulevaisuus."

"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?" Isäntä naurahti, heitti toisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.

"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko turvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et ymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli ja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata vähäväkisiä, sitä sinä et osaa -- etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne sinusta aina ovat turhia."

Annan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski tulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain vihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi ulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan oli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut näyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän kiusoitella tuota tulikkoa!

Tekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei Anna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.

Isäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset pureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia käteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei takaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei mikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei itse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä, ihan maantiellä.

Isäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se isä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut kaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika ajoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan uskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin heikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan, kun semmoiseksi kävi?

Isäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin isä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin suvussa sitä vikaa ollut.

Hän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.

"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.

"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.

"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi telkittäisiin tuo ovi kiinni?"

"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.

"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen kaikki."

"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."

"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat, kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"

Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.

"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä jaksan kuolemaasi odottaa."

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan, miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.

Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään. "Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon säästöt lisäksi joutuvat."

Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan. Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.

"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein koettaen leikkiä laskea.

Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto, astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia, joille kaikki parhaaksi kääntyy?

Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi. Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään tultuansa. -- Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän -- -- -- hän ei voinut. Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut. Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa, mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?

Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa. Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen kääntyen.

"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.

"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia kauniita onnenkiviä."

Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"

Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan tepsutteli isän rinnalla pihalla.

"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."

Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla, istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.

Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä kolinaa pirtistä kuului.

"Kah, Leena, hyvää iltaa."

"Hyvää iltaa."

"Mitä Rajalaan kuuluu?"

"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin nurkkaan.

"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni edellä ja Leena seurasi.

"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."

Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.

Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden kuluttua -- rahaa tai viljaa -- yhtä kaikki, mutta maksaa piti.

Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä. Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin päin?

Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven tullessa ja lasten sairastaessa.

"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut mitään.

"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää." Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista, löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?" kysäisi hän hakiessaan.

"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän meidän ruoalla paljon vahvistu."

"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä lapsentyttöä."

Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."

"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään. Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut surustaan puhua.

"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.

Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla Rajalassa käymään.

Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään. Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki, hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä oikeampi?

Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa lapset odottivat.

7.